Yhdeksän kuukauden odotus päättyi tyhjään syliin ja loputtomaan ikävään. Miten selviytyä arjesta, kun uutta raskautta varjostaa pelko toisenkin lapsen menettämisestä.
Otsikko todennäköisesti kertoo jo oleellisimman. Meidän pieni Vaapukka päätti syntyä sunnuntaina 3.4 klo. 05:08. Mittoja hänellä oli syntyessään 2640g ja 49cm. Synnytys käynnistyi spontaanisti kauppareissulla ja viikkoja oli kasassa 36+6.
Me molemmat voidaan hyvin ja vanhemmat on aivan rakkaudesta sekaisin <3
Kirjoittelen synnytyksestä paremmin kunhan tässä ehdin.
2014-vuoden malliin sain taas isyyspakkauksen, tämän vuoden isyyspakkauksen sisältö on seuraavanlainen:
Vaihtoehtoinen opas uusille isille Katariinan kokoama leikekirja, missä oli ohjeita ensimmäiselle vuodelle, jota voin sitten jatkaa itse täyttämään ensimmäisen vuoden jälkeen. Kirjan mukana tuli myös paketti lyijykyniä.
Keijo Leppäsen kirjoittama kirja MIEHUUSKOE Tämä oli varmasti vinkki siitä, että mun pitäis 22-vuotiaana opetella lukemaan. Ylä-asteen jälkeen olen vapaaehtoisesti lukenut vain kaksi kirjaa.
Vaippa + ohjeet vaipanvaihtoon Vaipanvaihto tulee olemaan mulle erittäin helppo tehtävä… NOT. Pelkästään roskien vienti saa aikaan reippaat yökkäykset, ehkä meidän vauva on hajuton, ainakin niin toivon.
Karkkipussi pahan päivän varalle Se on jo syöty, toivottavasti ei tule pahaa päivää.
Kaksi isompaa T-paitaa Paidat olivat kokoa teltta, jotta vauva ja minä varmasti mahdutaan yhtäaikaa paidan alle. Paidat olivat varustettu teksteillä ” Onko pakko jos ei tahdo ” ja ” Voi sitä onnellista joka minut saa”.
Matkakokoon taiteltu hoitoalusta Tämäkin varmasti vinkki siitä, että se mahtuu salibandy-kassiin mukaan treeneihin.
Norsu-body Olen monta kertaa kuulut sanat ” enempää ei tarvita vauvalle vaatteita.” -no tämän varjolla oli taas yksi hyvä syy ostaa uusia vaatteita.
Tuttinauha mallia pupu Tämä menee samaan kategoriaan äskeisen kanssa.
Ruoka/kuolalappu Olisi voinut olla kokoa isompi, että voisin käyttää sitä töissä. Lappu oli varustettu tekstillä I Love Daddy
Näin puet bodyn lapsen päälle-Body Bodyssa siis ohjeet mihin mikäkin ruuminosa työnnetään. Loistavaa nyt osaan pukea bodyn, eli aina, kun Katariina jättää minut pojan kanssa kahdestaan niin pojalla on luultavasti tämä body päällä.
Seepra-makuupussi Koitin nukkua tässä yhden yön, mutta tämäkin olisi saanut olla hieman isompi.
Mitä muuta olen touhunnut muutaman kuukauden aikana?
Olen päässyt kiinni taas hyvään työrytmiin, henkisesti olo siis paljon parempi. Töissä tulee jopa ohjailtua vauvauinteja, mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni ohjaamaan ennen kun sylissä on oma elävä käärö.
Töiden lisäksi tulee paljon ravattua Tampereella salibandytreeneissä, kausi alkaa olemaan lopuillaan ja jäljellä on yksi peli, joka on kauden tärkein, eli nousukarsinta miesten 5.divisioonaan. Tämä kausi oli ensimmäinen meidän porukalle divarissa.
Muutama viikko takaperin Tyhjä syli-kirjan kirjoittaja kävi meillä vierailemassa. Tyhjälle sylille on tulossa siis jatkoa, tämä jatko-osa kertoo viiden isän näkökulman kohtukuolema-perheissä. Takana taas yksi etappi, missä pääsi purkamaan tuntoja, minusta oli erittäin helppo puhua Kaisulle, vaikkakin ihan kaikkea ei todellakaan muista sieltä alkutaipaleelta.
Raskaus on nyt lopuillaan ja mitä pidemmälle tämä menee niin sitä enemmän pelottaa, jos käykin samalla tavalla. Monesti puhutaan, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Raskausviikkoja on nyt kasassa 35+5, kuitenkin fiilis on odottava ja turvallinen, koska meillä on tarkka seuranta. Eiköhän se sieltä pian tule elävänä ja terveenä, mitään muuta en toivo.
Viimeviikolla oli taas kontrolli TAYSsissa. Siellä meidän pikkuinen rääpäle kasvoi ja kaikki näytti olevan hyvin.
Painoarvioksi tuli 1400g (rv. 30+2) eli inasen pienempi mitä veljensä oli. Kuukaudessa painoa oli kuitenkin tullut 600 grammaa, joten hyvin on kasvanut. Saimme myös paperisen sydänkäyrän 20 minuutin ajalta. Kasvokuvaa ei taaskaan saatu, eikä lääkäri tälläkertaa edes yrittänyt semmoista ottaa..Ehkä sitten ensikerralla.
Seuraava käynti onkin jo naistenpäivänä 8.3., sillä halusin hieman tiheämmät ultrat. Kumpa silloin lyötäisiin lukkoon käynnistyspäivä, ettei lääkärit vaan mene perumaan koko juttua.
Meillä on joka kerta ollut eri lääkäri ja kaikki tuntuvat olevan eri mieltä loppuraskaudesta ja käynnistämisestä. Jos meitä hoitaisi vain yksi lääkäri, voitaisiin sopia asioista hieman paremmin eikä joku aina tyrmäisi toisen mielipidettä. Ihannetilanne olisi tietty se, että vauva ymmärtäisi syntyä ennen käynnistystä.
Kirjoittelen lisää taas paremmalla ajalla. Paljon olisi asiaa mistä kirjoittaa, mutta aloittaminen on aina hankalaa!
Eilen vierailtiin ensimmäistä kertaa tämän raskauden aikana Svo:lla.
Ensimmäinen paniikkikäynti liikkumattomuuden takia ja minä menin jo melkein selaamaan arkkukuvastoja. Kätilön mielestä paniikki on ihan turha, sillä viikkoja on mittarissa vielä hieman alle 30. Mutta miten viikkojen määrä vaikuttaa, jos vauva on kuollut? Mielestäni ei mitenkään.
Vauvalla oli kuitenkin kaikki hyvin ja oikein hyvät käyrätkin tuli. Mutta jestas sentään miten voi niin aktiivisen vauvan liikkumattomuus säikäyttää. Lääkärin ultraamista jouduin odottamaan yli kolme tuntia, mutta mitäpä sitä ei mielenrauhan vuoksi tekisi. Vaapukka oli kerännyt 10 päivän aikana reilu 300g lisää painoa. Mitään huolestuttavaa lääkäri ei löytänyt, mutta vauva on nyt päättänyt alkaa potkimaan istukkaa ja tämän takia liikkeitä ei tunnu.
Tälläkertaa selvittiin säikähdyksellä. Toivottavasti näitä paniikkikäyntejä ei enää tule. Enää pari päivää päälle 9 viikkoa ja vauvan pitäisi viimeistään olla sylissäni, elävänä. Onneksi ei enää sen kauempaa. Kestääkö ihmisten päät tosiaan tätä pähkinäraskautta?
Tänään oli ensimmäinen seurantakäynti Tayssissa. Käyntiin kuului keskustelutuokiot sekä ultraus.
Keskustelut koostuivat pääsääntöisesti Jooasta ja siitä, miten olen päässyt asiasta eteenpäin. Fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi oli tietysti myös puheena. Tästä eteenpäin saan ultrakäyntejä niin usein kun suinkin vaan haluan ja myös ”paniikkikäynnit” saadaan järjestymään. Nyt varasimme seuraavan ultran neljän viikon päähän.
Ultrassa näkyi taas hyvinvoiva pikkupoika. Lääkäri ultrasi tarkkaan vielä kaikki rakenteet, vaikka rakenneultrassa kaikki olikin mallillaan. Hieman sirompi kaveri on ennusteen mukaan tulossa (811g), mutta normaalilla käyrällä tämä tulokas kuitenkin kasvaa. Millään ei suostunut kyllä kasvojaan näyttämään, mutta sen sijaan jalkoja esitteli hyvin mielellään. Matkaan saimme siis pari kuvaa pienistä ja siroista jaloista. Toisin kuin isoveljensä, Vaapukka näytti viihtyvän istuskellen ja vähän minua kylkeen potkien.
Käynnistys luvattiin raskausviikolle 37+, mutta paremmin kyseistä päivää katsotaan hieman lähempänä. Kuitenkin kaikki synnytykseen liittyvä on sovittavissa ja kerrankin minua kuunnellaan.
Ja koska kaikki vaikutti olevan mallillaan, haluan hieman taas vauvahössöttää. Joten; tässä meidän tulokkaan (kahdet) vaunut! Niin mielelläni näitä jo ulkona työntelisin, mutta ehkä mieli vielä hetken malttaa.
Onnea on ruudulla näkyvä syke, itsekseen pomppiva terve pikkuinen. Onnea on ilon kyyneleet, toivo paremmasta huomisesta. Onnea on ajatus Jooasta isoveljenä, suojelusenkelinä.
En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voisi
vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiennyt, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
Meidän pienen ”Vaapukan” pitäisi syntyä tähän maailmaan huhtikuussa <3
Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi tänne kirjoitellut. Hirveästi on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita. Niistä ensimmäisenä voisin kertoa suunnitelmani ensisyksylle, pääsin kuin pääsinkin nimittäin opiskelemaan fysioterapeutiksi TAMK:iin. Ala johon on vaikea päästä ja hakijoitakin ties kuinka paljon ja minä pääsin ensimmäisellä kerralla sisään? Vaikka hainkin lähinnä kokeilu mielessä. Tällähetkellä vapaa-aikani kuluu hyvin pitkälti anatomian ja fysiologian alkutentteihin lukiessa. Hirveästi uutta ja mielenkiintoista (vähän myös puuduttavaa) asiaa. Olen kuitenkin enemmän kuin innoissani tästä. Pääsen tekemään jotain niin erilaista kuin aiemmin ja uudesta ammatista on myös fyysisesti minulle hyötyä.
Olen tällähetkellä viikon minikesälomalla. Ainoa viikko, kun en kesän aikana ole töissä. Olen huomannut itsessäni pieniä työnarkomaanin piirteitä. Mutta minkäs teet, kun töissä viihtyy. Ilmakin on tällähetkellä mitä parhain, ei ole liian kuuma eikä vettä sada kuin saavista kaatamalla.
Sain äsken puhelun lääkäriltä. En edes odottanut mitään puhelua, mutta sydän hyppäsi samantein kurkkuun, kun hän esitteli itsensä. Kävin kuukausi sitten B-Trombosyytti -kokeissa (hyytymistekijä-kokeet). Sen verran harvinaiset kokeet oli kyseessä, että labrassa verikokeen ottajan piti ohjekirjasta katsoa, miten ne oikein otetaan. Luottavaisin mielin sitten vaan.. Lääkäri kertoi tulosten nyt tulleen. Kokeissa selvisi, ettei mitään vikaa löytynyt (edelleenkään). Olin varma, että kyllä nyt näistä viimeisistä se Jooan kuolinsyy paljastuisi, mutta ei.
Jokainen kivi on käännetty ja koe otettu. Miten oikeasti terve vauva kuolee aivan yhtäkkiä? Joku syy on pakko olla! Mutta kun ei vaan ole…ei ole mitään syytä… Jooan kuolemasta on kohta 7kk ja tässä samaisessa suossa rämmitään edelleen. Mikään asia ei etene, kukaan ei tiedä mitä Jooalle tapahtui. Kukaan ei tiedä mitä tässä vielä tulee tapahtumaan. Kukaan ei tiedä suodaanko meille vielä toista vauvaa saati kolmatta. Miten olenkaan jaksanut nämä kaikki kuukaudet rämpiä loputtomassa maastossa ja tietämättömyydessä. Samaiset pohdinnat ovat mietityttäneet minua samalla tavalla kuin tammikuussa. Huomaan miettiväni synnytystä ja niitä kamalia sanoja, jotka romahduttivat koko maailmani. Katselen myös Jooan kuvia kyyneleet silmissä. Miten siitä kaikesta onkin jo niin monta kuukautta aikaa. Juurihan Jooa vasta syntyi, en käsitä.
En kestä yhtäkään uutta vauvauutista enkä tietoa toisten ihanista lapsista. En pysty katsomaan raskaana olevia naisia, enkä niitä jotka työntävät vaunuja iloisina. En pysty istumaan kahvilassa, enkä käymään isoissa kaupoissa/ostoskeskuksissa juoksematta ostokset käsissä. Vaatekaupoista puhumattakaan. Vaikka kuinka kiertäisin lastenvaatteet, ne hyppäävät silmilleni samantein. Ahdistun paikoissa joissa on paljon ihmisiä. Varsinkin jos tiedä, että joukossa saattaa olla raskaana olevia. Maalaisjärjellä ajateltuna, heitä voi olla ihan missä vain. Elämäni on siis aikamoista suunnittelua. Tarkkaan täytyy miettiä kellonajat, milloin kannattaa käydä kaupassa tai lenkillä. Kaikki tämä vain siksi, että esikoiseni menehtyi? Ulospäin saatan näyttää aivan samalta kuin ennenkin, mutta päässäni pyörii niin monet asiat ja pelot, ettei kukaan muu niitä ehkä edes ymmärrä.
Asiat ehkä helpottavat ajan kuluessa, mutta minusta tuntuu, että tämä ”pelko” toisten naisten raskausuutisista ja vauvoista jää päähäni ainakin jokseenkin piilevänä. Toiset ihmettelevät edelleen jyrkkää suhtautumistani vauvoihin, kun onhan ”aikaa kulunut jo niin paljon”, toiset taas ymmärtävät sanomattakin kantani. Kumpa ihmiset voisivat ajatella jokseenkin samalla tavalla, kumpa voisin syöttää ajatukseni heidän päähänsä sanomatta mitään.
Olen jo niin väsynyt selittämään kantaani moneen kertaan samoille ihmisille. ”Mikset voi olla enää normaali? Mikset pysty näkemään ihmisiä, jotka olivat sinulle ennen kaikki kaikessa. Miksi sinusta piti tulla niin kylmä lapsesi kuoltua?” – Miksi minulta kysytään tämmöisiä kysymyksiä? Eivätkö ihmiset oikeasti ymmärrä? – Eivät he ymmärrä, vaikka kuinka niin väittävät..
Voisin jatkaa näitä kysymyksiä vielä vaikka kuinka paljon, mutta ei se ehkä mitään auttaisi. On ehkä ihan hyvä palata nyt lukemaan ihmiskehon anatomiaa ja pohdiskella muita asioita.
Kävelen itse keräämäni kukkakimppu kädessäni kohti poikien hautaa. Kävelen aivan eri suunnasta, mistä yleensä. Vettä sataa (niin kuin aina juhannuksena) ja kuumeinen oloni vain pahenee. Yhtäkkiä pysähdyn katsomaan kohti hautaa. Olen vielä niin kaukana haudasta, että Ile ei edes tajua miksi yhtäkkiä pysähdyn ja tirautan muutaman kyyneleen. Hauta näyttää erilaiselta, kuin muutama päivä takaperin. Haudan erottaa jo hyvin kaukaa.
Kädet alkavat täristä, kun askellan lähemmäs sitä vaaleaa merkkiä, jota säikähdin jo sata metriä aiemmin. Toki tärinä voi johtua myös kuumeesta, mutta yleensä minun kohdallani se johtuu paniikin omaisesta jännityksestä. Aivan tasan tarkkaan tiedän mistä on kyse, mutta en ole ehkä vielä valmis näkemään sitä. Tässä vaiheessa ei voi enää kääntyä takaisin auton luo. ”Kyllä sitä on aivan pakko mennä katsomaan, herranjestas!” – Ajattelen itsekseni.
Kun olen haudalla, jään vain tuijottamaan kiveä. Se on niin täydellinen, aivan loistava. Loistava myös siinä suhteessa, että sen näkee kauas. Soitan heti äidilleni sopertaen, että kivi on paikallaan eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Kyllä siinä meinaa molemmille mammoille tulla isompikin itku. Puhelun päättyessä lähetän äidilleni vielä kuvan.
Oli todella helpottavaa loppujenlopuksi, että pojat saivat uuden kiven jo Juhannukseksi
Täydellisempää hautakiveä saa etsiä, tämä on juuri sellainen kuin pitikin. Minä valitsin kiven sekä enkelit ja äitini kanssa yhdessä päätimme miten nimet tulee kaivertaa. Pientä miettimistä se vaatikin, onhan pojilla kuitenkin eri sukunimet. Tämän paremmin ei olisi voinut valita meidän enkelipojille. Nyt pääsen vihdosta viimein istuttamaan haudalle kukkia. Niinkuin näkyy, kukat ovat ruukuissa & kimppuina.
Jos jollakulla teistä on halukkuutta käydä katsomassa poikien hautaa, voin antaa tarkempia ohjeita tarvittaessa. Mutta nyt hautakiven ainakin näkee kauas, jopa hieman huononäköisemmät ihmiset. Paikkaa ei siis ole vaikeaa nähdä.
Jooan ja Mikan hautaa koristaa uusi enkeli, oikeastaan enkelikaksikko. Mika pitää Jooasta huolta taivaassa ja tämä enkelikaksikko kuvaa sitä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kun katson enkelien kasvoja, huomaan, että ainakin toisella on aivan selkeästi Jooan nenä! Merkkejä siellä ja merkkejä täällä, heidän on hyvä olla yhdessä <3. Kyseinen enkelikaksikko on Jooan sylikummin tuomisia. Tälläkertaa minun ei tarvitse käyttää sosiaalista mediaa henkilön selvittämiseksi, sillä tiedän kuka haudalla käy. Hautaa koristaa myös eriväriset kukat. Valitettavasti en ole niin hortonomi, että osaisin nimetä niistä muutkin kuin orvokit. Kaunista on silti, koko hautausmaa on todella kaunis. Olen ylpeä siitä, että äitini aikoinaan valitsi niin kauniin haudan lapselleen. Minulla ei käynyt mikään muu paikka edes mielessä, kun Jooa piti haudata.
En ole vielä edes 20, mutta minulla on jo valmis hautapaikka oman lapseni vieressä. On tosin väärin sanoa ”vieressä”, kun ihmiset haudataan kuitenkin päällekäin. Mutta kuka haluaisi kertoa, että tulee haudatuksi lapsensa päälle? Se sanonta ei sovi yhtään minun suuhuni, saati korviini. Muut nuoret aikuiset pitävät hauskaa koulun ja/tai työn ohella, mutta mieluisin paikka missä itse vietän aikaa, on hautausmaa. En taida sopia kyseiseen olettamukseen villistä nuoruudesta yhtään.
Tänään on taas sellainen päivä, kun istun haudalla vuolaasti itkien. Kastelen kukat ja järjestelen enkeleitä samalla kun juttelen Jooan kanssa. Kyyneleitä valuu pitkin poskia ja silmiä alkaa kirvelemään ripsivärin levitessä ympäriinsä. Hautausmaalla tuulee todella paljon ja tärisen huonon vaatevalinnan takia. Lasken käteni juuri tasoitetulle haudalle ja huomaan kuinka lämmin se on. Tiedän ettei se olisi lämmin, jos Jooa ei olisi siellä. Hän haluaa kertoa minulle jotain. – En tiedä mitä, mutta minua ei enää itketä. Jooa haluaa varmaan lohduttaa äitiään vaikeana päivänä.
Tämä työviikko on ollut niin suurta taistelua niin itseni, kuin asiakkaidenkin kanssa. Välillä mietin, miksi olen ystävällinen ihmisille, jotka väittävät omia mokailujaan minun syyksi? Tiedän kyllä, etteivät ihmiset tarkoita sanojaan, vaan heillä sattuu olemaan vain huono päivä ja tämmöinen iloinen asiakaspalvelutyössä oleva neitonen on hyvä ottamaan haukkumiset vastaan. Mitä jos minä menisin toisten työpaikalle avautumaan korotetulla äänensävyllä omia ongelmiani? Huutaisin kuinka paska maailma voi olla, kun joudun lapseni hautaamaan, eikä kotonakaan tanssita ruusuilla. Tähän voisin melkein itsekin sanoa, että ammatinvalintakysymys, jos joku avautuisi kuinka sai taas haukkumiset niskoilleen. Mutta miksi ihmisten täytyy haukkumisiinsa ja syytöksiinsä lisätä nuori ikäni ja kokemattomuus elämän vastoinkäymisistä? Ja kun välillä avaan sanallisen arkkuni (minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen toisinaan liiankin räväkkä suustani) kertoen, mitä olen joutunut käymään läpi puolen vuoden aikana, saan äimistyneitä katseita. Kysymysmerkitkin leijailevat kuuntelijan yläpuolella. Tähän ihmiset yleensä sopertavat anteeksipyyntöjä ja kertovat, kuinka eivät yhtään osanneet odottaa minun käyneen läpi näin paljon. – Mutta mitenkäs se lapsen menetys sitten oikein näkyykään ulospäin? Lukeeko muilla otsassa tai selässä, että on menettänyt lapsensa? Tätä en ole koskaan tajunnutkaan. Miten kukaan voi sanoa toisesta mitään, jos ei henkilöä hyvin tunne? Ihmiset osaavat olla niin itsekeskeisiä paskakasoja,että itseänikin hävettää edustaa samaa lajia.
Omaan vahvoja mielipiteitä, mutta en tarkoita niillä silti mitään pahaa. Eli toivottavasti et lukiessasi pahoita mieltäsi!
Vuosi sitten 18. toukokuuta olin aivan onneni kukkuloilla. ”Meille tulee vauva”. Tämä oli siis se päivä, kun sain vihdoin positiivisen tuloksen raskaustestiin. Aika jännä, että muistan sen, eikö? Kyseisen päivän muistaminen ehkä viestii sitä, kuinka toivottu Jooa oli. Siitä päivästä alkoi pelkääminen ja samalla vauvan odottaminen. Olin jossain vaiheessa jopa ihan varma, että taas se menee kesken. Mutta niin ei käynyt. En saanut keskenmenoa, mutta lapseni kuoli kohtuuni juuri ennen laskettua aikaa. Jo ensimmäisen keskenmenon saatuani tein itselleni lapsettomuusdiagnoosin, mutta hautasin sen diagnoosin kuitenkin kun vatsa alkoi olla jo iso ja vilkas poika potki melkein kylkiluut hajalle. Kerroin jopa hyvälle ystävälleni päivää ennen Jooan kuolemaa, että olin varma siitä, etten saisi ikinä lapsia. Olisiko sitä pitänyt sittenkään sanoa? – Ehkä ei.
Tänään tämä päivä on erilainen. Istun tietokoneen ääressä ja kirjoitan tätä itku silmässä. Muistelen samalla niitä ilon päiviä, kun Jooa kasvoi kohdussani. Lapseni kasvoi turvallisimmassa paikassa mitä on. Näin minulle ainakin aina kerrottiin. Mutta onko se sittenkään turvallisin, jos täysin terve vauva yhtäkkiä kuolee? – Ei minusta. Mietin myös omia valmistujaisiani jotka ovat muutaman viikon päästä. Miksi edes järjestän mitään juhlia? Pitäisikö minun juhlia valmistumistani ammattiin sen ansioista, että lapseni kuoli? Jos Jooa olisi hengissä, näitä valmistujaisia ei olisi, ainakaan vielä.
Ensimmäinen äitienpäivänikin oli ja meni. Meillä oli hoidossa aivan ihana Ossi-koira, joka piti ajatukset hieman muualla. Vietimme kuitenkin äitienpäivää käymällä syömässä ja haudalla. Ostin pojille äitienpäiväkukatkin. Sain toki myös itse kukkia ja kortin. Kortissa oli teksti ” Lämpimät onnittelu Äitienpäivänä! Rakkaudella Jooa ”. Minusta tuo Jooan mainitseminen kortissa oli aivan ihanasti ajateltu. Minä tosiaan olen Jooan äiti, vaikka hän ei konkreettisesti täällä olekaan.
Niin tuore leima, että punotus vielä näkyy. Parempaa kuvaa tulossa myöhemmin.
Nyt kun hypin asioista toisiin, kerron myös uudesta filosofisesta tekstistä, joka koristaa selkääni. ”Everything happens for a reason”. Halusin ottaa kyseisen tekstin, sillä se kuvaa hyvin omia ajatuksiani. Uskon, että kaikella on jokin tarkoitus, myös Jooan kuolemalla. Minulla ei ole vielä pienintäkään ajatusta siitä, että mikä se on. Mutta eivät asiat tapahdu ”huvikseen”. Kaikelle löytyy joku selitys. En itse ole henkilökohtaisesti uskovainen, mutta kuulun kyllä kirkkoon. Toiset etsivät syitä uskosta, mutta minä en. Tiedän, että Jooa ja muut luotamme lähteneet ovat jossain tuolla paremmassa paikassa. Joskus kun minun aikani tulee, tapaan siellä kaikki rakkaimpani. Haluan uskoa jälleennäkemiseen, sillä olen menettänyt läheisiä ihmisiä niin paljon, että tähän uskominen saa minut jaksamaan.
Positiivinen yllätys tänään haudalla käydessä. Joku muukin siis muistaa Jooan ja käy hänen haudallaan ❤ Niin kuin olen koko kevään surrut sitä, ettei kukaan käy tai muista. Nyt voin unohtaa sen murheen. Niin pieni asia, mutta minulle niin tärkeä Kiitos ❤
Kävimme eilen haudalla, niin kuin monena muunakin päivänä. Mutta kävellessäni hautaa kohti, huomasin kynttilän, jossa oli Jooan nimi. Aloin heti miettimään, että kuka ihme siellä on käynyt. Muutamien ystävieni kanssa olen käynyt haudalla, mutta en uskonut heidänkään vieneen sitä. Olen koko kevään surrut sitä, ettei kukaan käy tai muista Jooaa. Olen itse pitänyt todella tärkeänä haudalla käymistä ja pettynyt niin usein, kun kukaan muu ei. Kiitin Facebookin kautta yleisesti kyseistä henkilöä, joka on muistanut Jooaa. Tästä sen ehkä huomaa, kuinka tärkeää tämä minulle on. Yksi kynttilä ja minä mietin monen monta tuntia sitä henkilöä, joka on ollut näin ihana. Illalla huomasin viestin ehkä hieman yllättävältäkin henkilöltä. Kyseessä on siis serkkuni, mutta emme ole hetkeen olleet juurikaan yhteyksissä. Viestin teksti oli kutakuinkin tämmöinen: ”Moi! Huomasin facebookissa ja instagramissa kuvan Jooan haudalta. Mä kävin eilen siellä ja vein kynttilän. Halusin kirjottaa siihen kynttilään jotain mutten tienny mitä. Seisoin vaan kynttilä kädessä ja itkin. Mua harmittaa etten oo aiemmin käyny. Mä pyörin yli puoli tuntia siellä hautausmaalla ja kahdesti jouduin soittaan mummulle ennen kun löysin perille. Meinasin luovuttaakin mutta onneks en, onneks kävin. Haluaisin käydä toistekkin mikäli se teille sopii. Mä halusin vaan että tiedät tai tiedätte molemmat että te ja Jooa ootte mun ajatuksissa tosi usein. Aluks meinasin etten kerro että se olin minä joka siellä on käyny mut miks en kertois. Paljon haleja teille molemmille ja toivottavasti me nähtäis joskus. Kurjaa että tämmönen suru on saanu tajuamaan miten tärkeitä ja rakkaita sukulaiset on, olispa tajunnu jo joskus aiemmin.. Ootte mun ajatuksissa ”
Tämmöisiä pohdintoja tälläkertaa. Toivottavasti pian pääsisin kirjoittelemaan iloisemmista asioista. Vielä ei toinen vauva ole itsestään mitään ilmoitellut, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee.