Otsikko todennäköisesti kertoo jo oleellisimman. Meidän pieni Vaapukka päätti syntyä sunnuntaina 3.4 klo. 05:08. Mittoja hänellä oli syntyessään 2640g ja 49cm. Synnytys käynnistyi spontaanisti kauppareissulla ja viikkoja oli kasassa 36+6.
Me molemmat voidaan hyvin ja vanhemmat on aivan rakkaudesta sekaisin <3
Kirjoittelen synnytyksestä paremmin kunhan tässä ehdin.
2014-vuoden malliin sain taas isyyspakkauksen, tämän vuoden isyyspakkauksen sisältö on seuraavanlainen:
Mitä muuta olen touhunnut muutaman kuukauden aikana?
Olen päässyt kiinni taas hyvään työrytmiin, henkisesti olo siis paljon parempi. Töissä tulee jopa ohjailtua vauvauinteja, mitä en olisi ikinä uskonut pystyväni ohjaamaan ennen kun sylissä on oma elävä käärö.
Töiden lisäksi tulee paljon ravattua Tampereella salibandytreeneissä, kausi alkaa olemaan lopuillaan ja jäljellä on yksi peli, joka on kauden tärkein, eli nousukarsinta miesten 5.divisioonaan. Tämä kausi oli ensimmäinen meidän porukalle divarissa.
Muutama viikko takaperin Tyhjä syli-kirjan kirjoittaja kävi meillä vierailemassa. Tyhjälle sylille on tulossa siis jatkoa, tämä jatko-osa kertoo viiden isän näkökulman kohtukuolema-perheissä. Takana taas yksi etappi, missä pääsi purkamaan tuntoja, minusta oli erittäin helppo puhua Kaisulle, vaikkakin ihan kaikkea ei todellakaan muista sieltä alkutaipaleelta.
Raskaus on nyt lopuillaan ja mitä pidemmälle tämä menee niin sitä enemmän pelottaa, jos käykin samalla tavalla. Monesti puhutaan, että salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, mutta eihän sitä ikinä tiedä. Raskausviikkoja on nyt kasassa 35+5, kuitenkin fiilis on odottava ja turvallinen, koska meillä on tarkka seuranta. Eiköhän se sieltä pian tule elävänä ja terveenä, mitään muuta en toivo.
Mukavaa pääsiäistä kaikille!
Terveisin, Ilkka, @faijannurkkavirallinen
Muutaman päivän päästä tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta Jooan kuolemasta. Nyt on lokakuu, puiden lehdet ovat kauniin oranssit ja aamuisin herätessä on pimeää. Kohta sataa ensilumi ja on joulu. Muutamissa kaupoissa soi jo joululaulut ja hyllyt täyttyvät joulukoristeista. Sitten vaihtuu vuosi ja tulee tammikuun 5. päivä. Silloin olen kävellyt koko ensimmäisen vuoden läpi, omilla jaloillani talsinut läpi ihan jokaisen päivän, hajoamatta. Silloin olen selvinnyt siitä pahimmasta vuodesta.
Nyt eletään kuitenkin vielä tätä pahinta vuotta. Tämä aina niin ihana syksy on muuttunut kamalaksi. Olen saanut taas seurakseni sen ihanan kamalan tuskan ja ne päivittäiset itkukohtaukset, jotka seurasivat minua alkukesään saakka, kunnes helpottivat. Sitten oli ”pakko saada vauva nyt heti”- ahdistus..mutta sitä ei ole enää.
Omaan niin hirveän ison vauva -ja raskausahdistuksen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän sitä. En osaa onnitella uutisia kuullessani ja parhaani mukaan yritän näitä uutisia vältellä. Tämän takia olenkin saanut muutamia ”vihamiehiä” lähipiiriini. Olen itsekäs, olen niin itsekäs. – Näin ainakin muut sanovat minun olevan ja alan uskoa siihen itsekin. Muiden onni ei ole minulta pois, mutta en vain halua tietää kuinka ihanan onnellisia ihmiset ovat. Minä en ole onnellinen. Mutta onko sillä väliä, kun muut kerran ovat onnellisia?
Suren niin kamalasti sitä pientä poikaa, joka olisi nyt 8 kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Hän saattaisi alkaa kohta konttaamaan ja ehkä jopa ottamaan ensiaskelia. Voisin pukea hänelle Muumi-kumisaappaat ja sadetakin, olisin oikeasti onnellinen. Olen miettinyt mitkä asiat voisivat korvata tämän pienen pojan, jonka niin aikaisin menetin. Olen jopa yrittänyt tehdä kaikenmaailman hömpänpömppä-juttuja korvatakseni tämän menetyksen. Mutta ei mikään, eikä kukaan voi koskaan täyttää sitä suurinta aukkoa sydämestäni. En ole koskaan enää kokonainen, en koskaan.
Elämässä tapahtuu kokoajan kaikenlaista, kaikkien elämässä tapahtuu. Joka päivä joku menettää lapsensa ja aloittaa tämän loputtoman suon tarpomisen. Jossain vaiheessa tulee toivo ja usko paremmasta huomisesta ja sitten pudotaan takaisin sinne pohjalle, ollaan taas lähtöruudussa, niinkuin minä olen nyt. Huomenna on ehkä hieman parempi päivä, ehkä ei. Suru helpottaa ja sen kanssa oppii elämään, mutta se vaatii tahdonvoimaa.
Elämässä tapahtuu myös positiivisia asioita. Meillä on tiedossa muutto toiseen kaupunkiin ja sitä kautta haluaisin päästä aloittamaan alusta. Ehkä se tosiaan auttaa tähän pahaan oloon ja tuskaan, näin haluan ainakin uskoa. Toisinaan on vain hyvä vaihtaa maisemaa ja koittaa hengähtää, ottaa aikalisää, sillä sitä tässä tarvitaan.
Kaksin aina kaunihimpi,kolmisin vieläkin parempi. Mutta mitäs sitten kun meitä on neljä?
– Katariina
Hetki on taas vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Aikani on totaalisesti kulunut koulun ja töiden parissa. Teen edelleen ahkerasti töitä, mutta ne painottuvat lähinnä viikonloppuihin.
Ei ole kauaa, kun täällä pohdin kevään merkitystä ja sitä kuinka aika on kulunut aivan hirveän nopeasti. Eilen meidän pikkumies ”täytti” jo 8 kuukautta. Nyt voin haistella parvekkeelta syksyn tuoksua. Kohta tulee talvi. Kohta tulee kuluneeksi vuosi. Muutama kuukausi ja taas ollaan tammikuussa..siinä kuukaudessa, jonka nimesin kamalimmaksi kuukaudeksi ikinä. Kuukaudessa, jota en haluaisi kokea ollenkaan.
Tämä vuosi on ollut ehdottomasti kamalin ja raskain. Olen saanut kyllä myös nauraa ja olla iloinen, mutta olen joutunut niin monet itkutkin itkemään. Olen myös kasvanut tämän kahdeksan kuukauden aikana todella paljon. Minusta taisi tänävuonna kasvaa aikuinen, henkisesti.
Olen jutellut monien lapsensa menettäneiden kanssa näiden kuukausien aikana. Olen saanut paljon tukea ja olen vastaavasti myös itse tukenut mahdollisimman paljon muita. Haluni auttaa toisia on kasvanut huimasti. Lause, jota vihasin Jooan kuollessa oli; ”Nyt tuntuu pahalta, mutta kyllä te tästä selviätte”. Kuka näin kehtaakaan sanoa! -Ajattelin silloin. Mutta nyt sanon samaa lausetta jokaiselle. Se lause on aivan totta. Minäkin selvisin siitä. Yli en päässyt enkä todennäköisesti edes koskaan pääse, mutta ei tarvitsekaan. Opin elämään asian kanssa, opin ymmärtämään, että esikoispoikani on kuollut. Nyt pidän asiaa jo lähes arkisena. Käyn viikottain haudalla juttelemassa Jooan ja Mikan kanssa. Juttelen heille myös siivotessani sekä silittäessäni vaatteita. Jooa on jokapäiväisessä elämässäni mukana vaikka ulkopuolisille se ei näkyisikään.
Juttelin eilen työkaverini kanssa. Hän ihmetteli, miten olen joutunut tämän vuoden aikana kokemaan niin monta menetystä ja vastoinkäymistä. Lopulta päädyimme siihen, että olen ollut entisessä elämässäni Hitler, Stalin tai joku heihin verrattavissa oleva henkilö. Aika hassua, että tälläisistäkin asioista voi heittää hieman huumoria.
Nyt taidan aloittaa sunnutaisen siivousurakkani. Viettäkää rauhallista sunnuntaita siis minunkin puolestani!
– Katariina –
Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi tänne kirjoitellut. Hirveästi on tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita. Niistä ensimmäisenä voisin kertoa suunnitelmani ensisyksylle, pääsin kuin pääsinkin nimittäin opiskelemaan fysioterapeutiksi TAMK:iin. Ala johon on vaikea päästä ja hakijoitakin ties kuinka paljon ja minä pääsin ensimmäisellä kerralla sisään? Vaikka hainkin lähinnä kokeilu mielessä. Tällähetkellä vapaa-aikani kuluu hyvin pitkälti anatomian ja fysiologian alkutentteihin lukiessa. Hirveästi uutta ja mielenkiintoista (vähän myös puuduttavaa) asiaa. Olen kuitenkin enemmän kuin innoissani tästä. Pääsen tekemään jotain niin erilaista kuin aiemmin ja uudesta ammatista on myös fyysisesti minulle hyötyä.
Olen tällähetkellä viikon minikesälomalla. Ainoa viikko, kun en kesän aikana ole töissä. Olen huomannut itsessäni pieniä työnarkomaanin piirteitä. Mutta minkäs teet, kun töissä viihtyy. Ilmakin on tällähetkellä mitä parhain, ei ole liian kuuma eikä vettä sada kuin saavista kaatamalla.
Sain äsken puhelun lääkäriltä. En edes odottanut mitään puhelua, mutta sydän hyppäsi samantein kurkkuun, kun hän esitteli itsensä. Kävin kuukausi sitten B-Trombosyytti -kokeissa (hyytymistekijä-kokeet). Sen verran harvinaiset kokeet oli kyseessä, että labrassa verikokeen ottajan piti ohjekirjasta katsoa, miten ne oikein otetaan. Luottavaisin mielin sitten vaan.. Lääkäri kertoi tulosten nyt tulleen. Kokeissa selvisi, ettei mitään vikaa löytynyt (edelleenkään). Olin varma, että kyllä nyt näistä viimeisistä se Jooan kuolinsyy paljastuisi, mutta ei.
Jokainen kivi on käännetty ja koe otettu. Miten oikeasti terve vauva kuolee aivan yhtäkkiä? Joku syy on pakko olla! Mutta kun ei vaan ole…ei ole mitään syytä… Jooan kuolemasta on kohta 7kk ja tässä samaisessa suossa rämmitään edelleen. Mikään asia ei etene, kukaan ei tiedä mitä Jooalle tapahtui. Kukaan ei tiedä mitä tässä vielä tulee tapahtumaan. Kukaan ei tiedä suodaanko meille vielä toista vauvaa saati kolmatta. Miten olenkaan jaksanut nämä kaikki kuukaudet rämpiä loputtomassa maastossa ja tietämättömyydessä. Samaiset pohdinnat ovat mietityttäneet minua samalla tavalla kuin tammikuussa. Huomaan miettiväni synnytystä ja niitä kamalia sanoja, jotka romahduttivat koko maailmani. Katselen myös Jooan kuvia kyyneleet silmissä. Miten siitä kaikesta onkin jo niin monta kuukautta aikaa. Juurihan Jooa vasta syntyi, en käsitä.
En kestä yhtäkään uutta vauvauutista enkä tietoa toisten ihanista lapsista. En pysty katsomaan raskaana olevia naisia, enkä niitä jotka työntävät vaunuja iloisina. En pysty istumaan kahvilassa, enkä käymään isoissa kaupoissa/ostoskeskuksissa juoksematta ostokset käsissä. Vaatekaupoista puhumattakaan. Vaikka kuinka kiertäisin lastenvaatteet, ne hyppäävät silmilleni samantein. Ahdistun paikoissa joissa on paljon ihmisiä. Varsinkin jos tiedä, että joukossa saattaa olla raskaana olevia. Maalaisjärjellä ajateltuna, heitä voi olla ihan missä vain. Elämäni on siis aikamoista suunnittelua. Tarkkaan täytyy miettiä kellonajat, milloin kannattaa käydä kaupassa tai lenkillä. Kaikki tämä vain siksi, että esikoiseni menehtyi? Ulospäin saatan näyttää aivan samalta kuin ennenkin, mutta päässäni pyörii niin monet asiat ja pelot, ettei kukaan muu niitä ehkä edes ymmärrä.
Asiat ehkä helpottavat ajan kuluessa, mutta minusta tuntuu, että tämä ”pelko” toisten naisten raskausuutisista ja vauvoista jää päähäni ainakin jokseenkin piilevänä. Toiset ihmettelevät edelleen jyrkkää suhtautumistani vauvoihin, kun onhan ”aikaa kulunut jo niin paljon”, toiset taas ymmärtävät sanomattakin kantani. Kumpa ihmiset voisivat ajatella jokseenkin samalla tavalla, kumpa voisin syöttää ajatukseni heidän päähänsä sanomatta mitään.
Olen jo niin väsynyt selittämään kantaani moneen kertaan samoille ihmisille. ”Mikset voi olla enää normaali? Mikset pysty näkemään ihmisiä, jotka olivat sinulle ennen kaikki kaikessa. Miksi sinusta piti tulla niin kylmä lapsesi kuoltua?” – Miksi minulta kysytään tämmöisiä kysymyksiä? Eivätkö ihmiset oikeasti ymmärrä? – Eivät he ymmärrä, vaikka kuinka niin väittävät..
Voisin jatkaa näitä kysymyksiä vielä vaikka kuinka paljon, mutta ei se ehkä mitään auttaisi. On ehkä ihan hyvä palata nyt lukemaan ihmiskehon anatomiaa ja pohdiskella muita asioita.
– Katariina –
Kävelen itse keräämäni kukkakimppu kädessäni kohti poikien hautaa. Kävelen aivan eri suunnasta, mistä yleensä. Vettä sataa (niin kuin aina juhannuksena) ja kuumeinen oloni vain pahenee. Yhtäkkiä pysähdyn katsomaan kohti hautaa. Olen vielä niin kaukana haudasta, että Ile ei edes tajua miksi yhtäkkiä pysähdyn ja tirautan muutaman kyyneleen. Hauta näyttää erilaiselta, kuin muutama päivä takaperin. Haudan erottaa jo hyvin kaukaa.
Kädet alkavat täristä, kun askellan lähemmäs sitä vaaleaa merkkiä, jota säikähdin jo sata metriä aiemmin. Toki tärinä voi johtua myös kuumeesta, mutta yleensä minun kohdallani se johtuu paniikin omaisesta jännityksestä. Aivan tasan tarkkaan tiedän mistä on kyse, mutta en ole ehkä vielä valmis näkemään sitä. Tässä vaiheessa ei voi enää kääntyä takaisin auton luo. ”Kyllä sitä on aivan pakko mennä katsomaan, herranjestas!” – Ajattelen itsekseni.
Kun olen haudalla, jään vain tuijottamaan kiveä. Se on niin täydellinen, aivan loistava. Loistava myös siinä suhteessa, että sen näkee kauas. Soitan heti äidilleni sopertaen, että kivi on paikallaan eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Kyllä siinä meinaa molemmille mammoille tulla isompikin itku. Puhelun päättyessä lähetän äidilleni vielä kuvan.
Oli todella helpottavaa loppujenlopuksi, että pojat saivat uuden kiven jo Juhannukseksi
Täydellisempää hautakiveä saa etsiä, tämä on juuri sellainen kuin pitikin. Minä valitsin kiven sekä enkelit ja äitini kanssa yhdessä päätimme miten nimet tulee kaivertaa. Pientä miettimistä se vaatikin, onhan pojilla kuitenkin eri sukunimet. Tämän paremmin ei olisi voinut valita meidän enkelipojille. Nyt pääsen vihdosta viimein istuttamaan haudalle kukkia. Niinkuin näkyy, kukat ovat ruukuissa & kimppuina.
Jos jollakulla teistä on halukkuutta käydä katsomassa poikien hautaa, voin antaa tarkempia ohjeita tarvittaessa. Mutta nyt hautakiven ainakin näkee kauas, jopa hieman huononäköisemmät ihmiset. Paikkaa ei siis ole vaikeaa nähdä.
– Katariina
Jooan ja Mikan hautaa koristaa uusi enkeli, oikeastaan enkelikaksikko. Mika pitää Jooasta huolta taivaassa ja tämä enkelikaksikko kuvaa sitä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Kun katson enkelien kasvoja, huomaan, että ainakin toisella on aivan selkeästi Jooan nenä! Merkkejä siellä ja merkkejä täällä, heidän on hyvä olla yhdessä <3. Kyseinen enkelikaksikko on Jooan sylikummin tuomisia. Tälläkertaa minun ei tarvitse käyttää sosiaalista mediaa henkilön selvittämiseksi, sillä tiedän kuka haudalla käy. Hautaa koristaa myös eriväriset kukat. Valitettavasti en ole niin hortonomi, että osaisin nimetä niistä muutkin kuin orvokit. Kaunista on silti, koko hautausmaa on todella kaunis. Olen ylpeä siitä, että äitini aikoinaan valitsi niin kauniin haudan lapselleen. Minulla ei käynyt mikään muu paikka edes mielessä, kun Jooa piti haudata.
En ole vielä edes 20, mutta minulla on jo valmis hautapaikka oman lapseni vieressä. On tosin väärin sanoa ”vieressä”, kun ihmiset haudataan kuitenkin päällekäin. Mutta kuka haluaisi kertoa, että tulee haudatuksi lapsensa päälle? Se sanonta ei sovi yhtään minun suuhuni, saati korviini. Muut nuoret aikuiset pitävät hauskaa koulun ja/tai työn ohella, mutta mieluisin paikka missä itse vietän aikaa, on hautausmaa. En taida sopia kyseiseen olettamukseen villistä nuoruudesta yhtään.
Tänään on taas sellainen päivä, kun istun haudalla vuolaasti itkien. Kastelen kukat ja järjestelen enkeleitä samalla kun juttelen Jooan kanssa. Kyyneleitä valuu pitkin poskia ja silmiä alkaa kirvelemään ripsivärin levitessä ympäriinsä. Hautausmaalla tuulee todella paljon ja tärisen huonon vaatevalinnan takia. Lasken käteni juuri tasoitetulle haudalle ja huomaan kuinka lämmin se on. Tiedän ettei se olisi lämmin, jos Jooa ei olisi siellä. Hän haluaa kertoa minulle jotain. – En tiedä mitä, mutta minua ei enää itketä. Jooa haluaa varmaan lohduttaa äitiään vaikeana päivänä.
Tämä työviikko on ollut niin suurta taistelua niin itseni, kuin asiakkaidenkin kanssa. Välillä mietin, miksi olen ystävällinen ihmisille, jotka väittävät omia mokailujaan minun syyksi? Tiedän kyllä, etteivät ihmiset tarkoita sanojaan, vaan heillä sattuu olemaan vain huono päivä ja tämmöinen iloinen asiakaspalvelutyössä oleva neitonen on hyvä ottamaan haukkumiset vastaan. Mitä jos minä menisin toisten työpaikalle avautumaan korotetulla äänensävyllä omia ongelmiani? Huutaisin kuinka paska maailma voi olla, kun joudun lapseni hautaamaan, eikä kotonakaan tanssita ruusuilla. Tähän voisin melkein itsekin sanoa, että ammatinvalintakysymys, jos joku avautuisi kuinka sai taas haukkumiset niskoilleen. Mutta miksi ihmisten täytyy haukkumisiinsa ja syytöksiinsä lisätä nuori ikäni ja kokemattomuus elämän vastoinkäymisistä? Ja kun välillä avaan sanallisen arkkuni (minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen toisinaan liiankin räväkkä suustani) kertoen, mitä olen joutunut käymään läpi puolen vuoden aikana, saan äimistyneitä katseita. Kysymysmerkitkin leijailevat kuuntelijan yläpuolella. Tähän ihmiset yleensä sopertavat anteeksipyyntöjä ja kertovat, kuinka eivät yhtään osanneet odottaa minun käyneen läpi näin paljon. – Mutta mitenkäs se lapsen menetys sitten oikein näkyykään ulospäin? Lukeeko muilla otsassa tai selässä, että on menettänyt lapsensa? Tätä en ole koskaan tajunnutkaan. Miten kukaan voi sanoa toisesta mitään, jos ei henkilöä hyvin tunne? Ihmiset osaavat olla niin itsekeskeisiä paskakasoja,että itseänikin hävettää edustaa samaa lajia.
Omaan vahvoja mielipiteitä, mutta en tarkoita niillä silti mitään pahaa. Eli toivottavasti et lukiessasi pahoita mieltäsi!
– Katariina
Vuosi sitten 18. toukokuuta olin aivan onneni kukkuloilla. ”Meille tulee vauva”. Tämä oli siis se päivä, kun sain vihdoin positiivisen tuloksen raskaustestiin. Aika jännä, että muistan sen, eikö? Kyseisen päivän muistaminen ehkä viestii sitä, kuinka toivottu Jooa oli. Siitä päivästä alkoi pelkääminen ja samalla vauvan odottaminen. Olin jossain vaiheessa jopa ihan varma, että taas se menee kesken. Mutta niin ei käynyt. En saanut keskenmenoa, mutta lapseni kuoli kohtuuni juuri ennen laskettua aikaa. Jo ensimmäisen keskenmenon saatuani tein itselleni lapsettomuusdiagnoosin, mutta hautasin sen diagnoosin kuitenkin kun vatsa alkoi olla jo iso ja vilkas poika potki melkein kylkiluut hajalle. Kerroin jopa hyvälle ystävälleni päivää ennen Jooan kuolemaa, että olin varma siitä, etten saisi ikinä lapsia. Olisiko sitä pitänyt sittenkään sanoa? – Ehkä ei.
Tänään tämä päivä on erilainen. Istun tietokoneen ääressä ja kirjoitan tätä itku silmässä. Muistelen samalla niitä ilon päiviä, kun Jooa kasvoi kohdussani. Lapseni kasvoi turvallisimmassa paikassa mitä on. Näin minulle ainakin aina kerrottiin. Mutta onko se sittenkään turvallisin, jos täysin terve vauva yhtäkkiä kuolee? – Ei minusta. Mietin myös omia valmistujaisiani jotka ovat muutaman viikon päästä. Miksi edes järjestän mitään juhlia? Pitäisikö minun juhlia valmistumistani ammattiin sen ansioista, että lapseni kuoli? Jos Jooa olisi hengissä, näitä valmistujaisia ei olisi, ainakaan vielä.
Ensimmäinen äitienpäivänikin oli ja meni. Meillä oli hoidossa aivan ihana Ossi-koira, joka piti ajatukset hieman muualla. Vietimme kuitenkin äitienpäivää käymällä syömässä ja haudalla. Ostin pojille äitienpäiväkukatkin. Sain toki myös itse kukkia ja kortin. Kortissa oli teksti ” Lämpimät onnittelu Äitienpäivänä! Rakkaudella Jooa ”. Minusta tuo Jooan mainitseminen kortissa oli aivan ihanasti ajateltu. Minä tosiaan olen Jooan äiti, vaikka hän ei konkreettisesti täällä olekaan.
Niin tuore leima, että punotus vielä näkyy. Parempaa kuvaa tulossa myöhemmin.
Nyt kun hypin asioista toisiin, kerron myös uudesta filosofisesta tekstistä, joka koristaa selkääni. ”Everything happens for a reason”. Halusin ottaa kyseisen tekstin, sillä se kuvaa hyvin omia ajatuksiani. Uskon, että kaikella on jokin tarkoitus, myös Jooan kuolemalla. Minulla ei ole vielä pienintäkään ajatusta siitä, että mikä se on. Mutta eivät asiat tapahdu ”huvikseen”. Kaikelle löytyy joku selitys. En itse ole henkilökohtaisesti uskovainen, mutta kuulun kyllä kirkkoon. Toiset etsivät syitä uskosta, mutta minä en. Tiedän, että Jooa ja muut luotamme lähteneet ovat jossain tuolla paremmassa paikassa. Joskus kun minun aikani tulee, tapaan siellä kaikki rakkaimpani. Haluan uskoa jälleennäkemiseen, sillä olen menettänyt läheisiä ihmisiä niin paljon, että tähän uskominen saa minut jaksamaan.
Positiivinen yllätys tänään haudalla käydessä. Joku muukin siis muistaa Jooan ja käy hänen haudallaan ❤ Niin kuin olen koko kevään surrut sitä, ettei kukaan käy tai muista. Nyt voin unohtaa sen murheen. Niin pieni asia, mutta minulle niin tärkeä Kiitos ❤
Kävimme eilen haudalla, niin kuin monena muunakin päivänä. Mutta kävellessäni hautaa kohti, huomasin kynttilän, jossa oli Jooan nimi. Aloin heti miettimään, että kuka ihme siellä on käynyt. Muutamien ystävieni kanssa olen käynyt haudalla, mutta en uskonut heidänkään vieneen sitä. Olen koko kevään surrut sitä, ettei kukaan käy tai muista Jooaa. Olen itse pitänyt todella tärkeänä haudalla käymistä ja pettynyt niin usein, kun kukaan muu ei. Kiitin Facebookin kautta yleisesti kyseistä henkilöä, joka on muistanut Jooaa. Tästä sen ehkä huomaa, kuinka tärkeää tämä minulle on. Yksi kynttilä ja minä mietin monen monta tuntia sitä henkilöä, joka on ollut näin ihana. Illalla huomasin viestin ehkä hieman yllättävältäkin henkilöltä. Kyseessä on siis serkkuni, mutta emme ole hetkeen olleet juurikaan yhteyksissä. Viestin teksti oli kutakuinkin tämmöinen: ”Moi! Huomasin facebookissa ja instagramissa kuvan Jooan haudalta. Mä kävin eilen siellä ja vein kynttilän. Halusin kirjottaa siihen kynttilään jotain mutten tienny mitä. Seisoin vaan kynttilä kädessä ja itkin. Mua harmittaa etten oo aiemmin käyny. Mä pyörin yli puoli tuntia siellä hautausmaalla ja kahdesti jouduin soittaan mummulle ennen kun löysin perille. Meinasin luovuttaakin mutta onneks en, onneks kävin. Haluaisin käydä toistekkin mikäli se teille sopii. Mä halusin vaan että tiedät tai tiedätte molemmat että te ja Jooa ootte mun ajatuksissa tosi usein. Aluks meinasin etten kerro että se olin minä joka siellä on käyny mut miks en kertois. Paljon haleja teille molemmille ja toivottavasti me nähtäis joskus. Kurjaa että tämmönen suru on saanu tajuamaan miten tärkeitä ja rakkaita sukulaiset on, olispa tajunnu jo joskus aiemmin.. Ootte mun ajatuksissa ”
Tämmöisiä pohdintoja tälläkertaa. Toivottavasti pian pääsisin kirjoittelemaan iloisemmista asioista. Vielä ei toinen vauva ole itsestään mitään ilmoitellut, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee.
– Katariina –
Haluan kertoa vähän omia ajatuksiani siitä, kuka katsoo peilistä takaisin.
Vaikka tämänhetkinen elämäni on suurimmalta osin töissä käymistä sen äitiysloman sijaan, haluan liikkua mahdollisimman paljon. Olen ollut aina kauhean kriittinen itseäni kohtaan. Pienenä kun olin aina se muita isompi kaveri. Amikseen mennessäni huomasin kuinka hauskaa liikunta on. Olin aiemminkin liikkunut paljon, mutta kaikkiin lajeihin kuului aina kisaaminen. Minulta ei ole koskaan löytynyt yhtään kilpailuhenkeä, ei sitten yhtään! Miksi pitää ihmiset laittaa johonkin järjestykseen sitä mukaan mitä osaa? En ole sitä ikinä tajunnut. Aloin käymään yksin lenkillä ja salilla. Siinä ei tarvitse kisata kenenkään kanssa ja saa välillä olla ihan yksikseenkin. Pienen ajan jälkeen siitä tuli tapa joka jatkuu tietty edelleen.
Kun tulin raskaaksi, aloin pelkäämään sitä hirveää lihomista. Kun vauvamaha alkoi kasvaa, pelko ja itseinho vain kasvoi. Raskausmaha oli ihaninta, mitä ihmisellä voi olla ja nautin siitä todella paljon, mutta kun neuvolassa oli pakko käydä vaa’alla, niin inhosin itseäni aina enemmän ja enemmän. En osannut ajatella sitä, että vauva kasvaa ja siksi painoa tulee lisää, ajattelin vain lihoneeni (taas!). Koko raskausaikana kiloja minulle kertyi 15. Aivan normaali määrä siis, mutta minulle se oli aivan liikaa. Olin kaikkien mielestä hoikka odottaja, eikä minulle ollut tullut yhtään ylimääräisiä kiloja. Itsehän en tuota huuhaata uskonut.
Kun Jooa oli syntynyt, tunsin itseni epäonnistuneeksi. Osin myös siksi, etten pystynyt pitämään häntä hengissä kohdussani, mutta myös siksi, että vaaka näytti 69 kiloa kun synnytyksestä oli kulunut viikko. Minä tosiaan surin Jooan menetyksen lisäksi omaa kroppaani, miten olinkaan päästänyt itseni siihen kuntoon. Halusin heti alkaa käymään lenkillä ja liikkumaan aktiivisesti niin kuin ennenkin, mutta ei se ollut ihan niin yksinkertaista. Olin kuitenkin juuri synnyttänyt yli kolme kiloisen vauvan, siitä ei ihan kahdessa päivässä toivutakaan.
Pikkuhiljaa pystyn käymään pienillä lenkeillä ja harjoittamaan pientä lihaskuntoa. Muutaman kuukauden jälkeen vaaka näytti 62 kiloa ja ajattelin sen olevan ihan hyvä lukema. Mutta kun katsoin itseäni peilistä, itseinho palasi takaisin. Näytin aivan samalta kun sairaalasta päästyäni. Jatkoin kokoajan enemmän lenkkeilyä ja jumppaamista ja viimeisimmän vaa’alla käynnin jälkeen meinasin hyppiä riemusta. Vaaka näytti 58 kiloa ja peilistä katsoi hieman erinäköinen ihminen. Sellainen ihminen joka hymyilee pukiessaan vanhoja farkkuja jalkaan.
Nyt kun on kevät ja luonto heräilee talviunestaan, olen innostunut käymään lenkillä entistä enemmän. Elämä ehkä hieman hymyilee tännekin päin, vaikka koko alkuvuosi onkin ollut todella raskas.
Haluan myös näyttää miltä tämä ihminen näyttää nyt katsoessaan peiliin. Harmittelen sitä, miksen kuvannut aivan alusta saakka sitä muutosta, mutta onhan tässä edes jotain.
Kun peilistä katsoo tämän näköinen ihminen, pystyy hieman hymyilemään.
Paljon on vielä tekemistä, mutta paljon on myös jo tehty.
Kuvat ovat todella huonolaatuisia kännykän kameran ansioista..
Mukavaa kevättä kaikille! Muistakaa nauttia kauniista luonnosta ja tietty toisistanne!
– Katariina-
Katselen parveekkeelta auringonpaistetta ja haistelen raikasta ilmaa, pyörittelen päässäni taas asioita; ”Kevät? Onko nyt kevät? Hautasimme Jooan silloin kun maa oli valkoinen ja kinokset olivat suuret. Aika siis todellakin kuluu. Mikään ei pysähtynyt Jooan kuolemaan, ei edes aika. Onko siitä tosiaan aikaa jo melkein neljä kuukautta?” En tiedä syytä, miksi mieleni väläyttelee hetkittäin näitä pohdintoja. Ehkä elän pienessä sumussa kokoajan ja välillä se sumu hälvenee.
Onko tällä surulla jokin aikaraja? Tuleeko jossain vaiheessa vaan se hetki, kun en saa enää surra omaa lastani? En saanut keltään käyttöohjeita tähän, joten en ehkä osaa tehdä kaikkea niin kuin pitäisi. Minusta aikaa on mennyt vasta todella vähän, mutta muut tuntuvat ihmettelevän miksi vielä suren. ”Eihän se vauva edes ikinä elänyt” – Ai ei elänyt? Ei ehkä kohtuni ulkopuolella, mutta Jooalla oli elämä, lyhyt tosin, kohdussani. Hänen lyhyellä elämällään oli joku tarkoitus. EN vielä tiedä, että mikä, mutta uskon saavani tietää sen joku päivä. Ihmisten on kamalan vaikea ymmärtää, mitä oikein suren. Kellään muulla ei ollut kosketusta vauvaani, muuta kuin minulla. Voisin ihan hyvin vielä istua kotona itkemässä kaikki päivät, mutta minä suren eri tavalla. Suren käymällä töissä ja liikkumalla. Pyörittelen asioita päässäni ja välillä vuodatan kaiken ulos kyynelten avulla.
Kävimme tilaamassa Jooalle ja Mikalle hautakiven, sekin on nyt tehty. Jooan menehtyessä ajattelin, että talvella kuoleminen on ihan sieltä ja syvältä. Eihän silloin voi edes laittaa hautakiveä! Nyt ajattelen, että on vain hyvä kun aikaa on vähän kulunut. Hautakiven valitseminenkaan ei ole niin helppoa, vaihtoehtoja on miljoona ja kaikista voi tehdä variaatioita oman mielen mukaan.
Vaikka pohdin todella paljon Jooan kuolemaa ja näitä negatiivisia asioita, olen silti iloinen ja pääosin samanlainen kuin ennenkin; sosiaalinen ja nauravainen. Minussa on myös paljon sellaista mitä ei ollut ennen Jooaa, saati hänen kuolemaansa. Ehkä se muutos johtuu siitä, että olen äiti, äiti enkelipojalle. Kaikki eivät saa niin suurta tehtävää, kuin me lapsemme menettäneet. Meillä on oma suojelusenkeli, aina.
”Raskaita aikoi, sitkeitä traumoi, missä meikäläinen katkerasti kauhoi. Uppos pinnan alle, takas ylös henkee haukkoi ja nousi mietintä taukoi. Paljon solmuja ne aukoi ja mä ymmärsin teot kulkee kera seurauksin. Pahantekijäkin muuttua voi, katumus iskee ja sisin salamoi.” -Aurora
– Katariina –
