Yhdeksän kuukauden odotus päättyi tyhjään syliin ja loputtomaan ikävään. Miten selviytyä arjesta, kun uutta raskautta varjostaa pelko toisenkin lapsen menettämisestä.
Menen kiireellisellä lähetteellä gynekologianpolille tarkastukseen, että kohtu on kunnossa ja kaikki raskausmateriaali poistunut oikealla tavalla. Lääkärin taitaa käydä vähän jopa sääliksi näin nuorta tyttöstä, joka on niin monta menetystä jo joutunut kokemaan. Siinä sitten jutellaan historiastani ja viikonlopun tapahtumista.
Kun vihdoin päästään tekemään tutkimusta, niin lääkäri ihmettelee miten voi kohtu edelleen olla niin korkealla. Itse ajattelen heti, että puolet raskausmateriaalista on vielä sisällä ja joudun kaavintaan, joka taas voi pitkittää uuden raskauden alkua. Mutta hänen aloittaessaan ultraamisen molempien katseet jähmettyvät ruudulle.
” No katsos nyt, mikä siellä on ” – Vauva? Onko se hengissä? Onko sillä joku hätä? Mistä se veri tuli?
Siellä se meidän Vaapukkavauva olla möllötti hyvin tyytyväisenä ja virkeänä. Mitään hätää ei vauvalla ollut, eikä hän sieltä ole poiskaan tulossa.
Voinko nyt kehoittaa lääkäreitä ultraamaan aina kun epäillään keskenmenoa? Ennen kuin vanhemmille kerrotaan, että lapsi on kuollut? Lääkärit sanoivat meille tämän olevan 99% varmuudella keskenmeno, ultraamatta. Jos näin olisi tehty, meiltä olisi säästynyt niin monet kyyneleet viikonlopun aikana. (eikä isäni olisi tarvinnut pakata uusia vaunujani taas pois).
Ei tule vauvaa huhtikuussa, tiedä sitten tuleeko koskaan. Viikkoja kasassa 14 ja yöllä herään kamalaan verenvuotoon. Se meni sitten siinä, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Tulee tehtyä päivystysreissu ja vielä toinenkin, tosin ambulanssilla. Lääkärin mielestä tämä rankka taustani ottaa jo sielunpäälle. Ja niin se ehkä tosiaan ottaakin. Tällekään ei löydy mitään syytä. Näin vaan taas kävi. Näitä sattuu, tosin vaan meille. Tälläkertaa pääsemme lapsettomuuspolin asiakkaiksi, mutta ei sekään tässä tilanteessa lohduta. Ehkä joskus selviää mikä minussa on vikana tai sitten ei. Mutta tämä lapsenteko jää nyt kyllä minun osaltani tähän.
Nyt voin rehellisesti sanoa olevani pohjalla, siinä samassa pisteessä kuin tammikuussa..tai sittenkin vielä syvemmällä. Täältä ei nousta enää siinä uskossa, että kohta tulee elävä vauva, koska tosiaankaan sitä ei taida meille tulla.
Onnea on ruudulla näkyvä syke, itsekseen pomppiva terve pikkuinen. Onnea on ilon kyyneleet, toivo paremmasta huomisesta. Onnea on ajatus Jooasta isoveljenä, suojelusenkelinä.
En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voisi
vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiennyt, että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.
Meidän pienen ”Vaapukan” pitäisi syntyä tähän maailmaan huhtikuussa <3
Muutaman päivän päästä tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta Jooan kuolemasta. Nyt on lokakuu, puiden lehdet ovat kauniin oranssit ja aamuisin herätessä on pimeää. Kohta sataa ensilumi ja on joulu. Muutamissa kaupoissa soi jo joululaulut ja hyllyt täyttyvät joulukoristeista. Sitten vaihtuu vuosi ja tulee tammikuun 5. päivä. Silloin olen kävellyt koko ensimmäisen vuoden läpi, omilla jaloillani talsinut läpi ihan jokaisen päivän, hajoamatta. Silloin olen selvinnyt siitä pahimmasta vuodesta.
Nyt eletään kuitenkin vielä tätä pahinta vuotta. Tämä aina niin ihana syksy on muuttunut kamalaksi. Olen saanut taas seurakseni sen ihanan kamalan tuskan ja ne päivittäiset itkukohtaukset, jotka seurasivat minua alkukesään saakka, kunnes helpottivat. Sitten oli ”pakko saada vauva nyt heti”- ahdistus..mutta sitä ei ole enää.
Omaan niin hirveän ison vauva -ja raskausahdistuksen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän sitä. En osaa onnitella uutisia kuullessani ja parhaani mukaan yritän näitä uutisia vältellä. Tämän takia olenkin saanut muutamia ”vihamiehiä” lähipiiriini. Olen itsekäs, olen niin itsekäs. – Näin ainakin muut sanovat minun olevan ja alan uskoa siihen itsekin. Muiden onni ei ole minulta pois, mutta en vain halua tietää kuinka ihanan onnellisia ihmiset ovat. Minä en ole onnellinen. Mutta onko sillä väliä, kun muut kerran ovat onnellisia?
Suren niin kamalasti sitä pientä poikaa, joka olisi nyt 8 kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Hän saattaisi alkaa kohta konttaamaan ja ehkä jopa ottamaan ensiaskelia. Voisin pukea hänelle Muumi-kumisaappaat ja sadetakin, olisin oikeasti onnellinen. Olen miettinyt mitkä asiat voisivat korvata tämän pienen pojan, jonka niin aikaisin menetin. Olen jopa yrittänyt tehdä kaikenmaailman hömpänpömppä-juttuja korvatakseni tämän menetyksen. Mutta ei mikään, eikä kukaan voi koskaan täyttää sitä suurinta aukkoa sydämestäni. En ole koskaan enää kokonainen, en koskaan.
Elämässä tapahtuu kokoajan kaikenlaista, kaikkien elämässä tapahtuu. Joka päivä joku menettää lapsensa ja aloittaa tämän loputtoman suon tarpomisen. Jossain vaiheessa tulee toivo ja usko paremmasta huomisesta ja sitten pudotaan takaisin sinne pohjalle, ollaan taas lähtöruudussa, niinkuin minä olen nyt. Huomenna on ehkä hieman parempi päivä, ehkä ei. Suru helpottaa ja sen kanssa oppii elämään, mutta se vaatii tahdonvoimaa.
Elämässä tapahtuu myös positiivisia asioita. Meillä on tiedossa muutto toiseen kaupunkiin ja sitä kautta haluaisin päästä aloittamaan alusta. Ehkä se tosiaan auttaa tähän pahaan oloon ja tuskaan, näin haluan ainakin uskoa. Toisinaan on vain hyvä vaihtaa maisemaa ja koittaa hengähtää, ottaa aikalisää, sillä sitä tässä tarvitaan.
Kaksin aina kaunihimpi,kolmisin vieläkin parempi. Mutta mitäs sitten kun meitä on neljä?