Ei se ollutkaan niin helppoa
Kun mieli järkkyy niin pahasti, ettei sille voi tehdä mitään. Niin mitä silloin täytyisi tehdä?
Mikään ei anna ennakkoaavistusta tästä kamalasta päivästä, ei edes harjoitussupistukset edellisenä päivänä. Aamu alkaa suht tavallisesti, mutta muuttuu yllättävän pian itkun täyttämäksi. Itkemisen syykin taitaa olla vaan väsymys ja stressi. Sitten se muuttuu vihaksi ja peloksi, ehkä myös vähän epätoivoiseksi. Oven toiselta puolelta kuuluu vauvan jokeltelua, ihmisten keskustelua ja naurua. Jotain sellaista, mitä en haluaisi kuulla. Haluaisin olla vain hiljaisuudessa. Haluaisin ottaa vähän aikalisää, kaikesta. Ehkä eniten niistä aina tukevista sukulaisista. Sukuhan on pahin, eikö? Koskaan kukaan ei ole laittanut minua puoli väkisin ensiapuun vain sen takia, etten lopeta itkemistä. No, tälläkertaa laittoi.
-Ei tästä tule yhtään mitään. Ei sitä vauvaa elävänä meille tule, ihan turhaan me niitä pieniä vaatteita hypistellään. En jaksa uskoa enää, että kaikki menisi hyvin. Mä oon ihan loppu.
Se päivä oli isänpäivä, Jooan isän ensimmäinen isänpäivä ja mitä minä teen? Vollotan yksin tyhjässä huoneessa ja häädän auttavat ihmiset läheltäni, mukaan lukien hänet. Itkusta ei tule loppua. En ole koskaan itkenyt niin paljon, kuin silloin..En koskaan.
Tänään on ollut vähän parempi päivä, ei yhtään kyyneliä, ei surullisia ajatuksia. Niin kuin ei eilenkään. Paniikkikäynti neuvolaan onnistuu tekstiviestillä ja psykologinen sairaanhoitaja ottaa vastaan kiireellisellä lähetteellä. Neuvolakäynnit tihennetään kahteen viikkoon, sen kuukauden sijasta ja psyk. sairaanhoitajalle menen ensiviikolla uudestaan.
Nyt pystyn ehkä hieman hengähtämään. Vauva kasvaa ja liikkuu aktiivisesti. Psykologiselta sairaanhoitajalta saan paljon hyviä ehdotuksia ja neuvoja siihen, miten jaksaisin kevääseen asti.
Ensimmäinen asia on laittaa koulunkäynti jäihin. Tänä vuonna on tapahtunut niin paljon asioita, että jostain on pakko karsia. Olen siitä aivan samaa mieltä. Seuraavaksi suunnitellaan viikonlopuille ohjelmaa, jotain semmoista mukavaa. Kuitenkin niin, etten joudu olemaan kotona yksin. Kolmas asia on ne sukulaiset. Se lähisuku. Meidän tai siis minun on tehtävä ”säännöt/rajat” siihen, mitä asioita pystyn suodattamaan ja mistä pystyn oikeasti keskustelemaan. Tälläkertaa mennään ihan juuri niin kuin minä sanon ja millainen kapasiteetti asioille päästäni löytyy. Kerrankin minun pitäisi olla se, joka päättää yksin nämä asiat. Kenenkään muun mielipide ei saa vaikuttaa siihen. Jos tämä todella onnistuu, voin olla lähes varma, että viikonlopun tapahtumat eivät enää toistu. Jos ei onnistu, sitten en enää tiedä mitä teen seuraavaksi.
Nyt mennään kuitenkin näillä ohjeilla ja yritetään vähän hengähtää ja olla stressaamatta.. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu ja ehkä Vaapukka syntyykin meille elävänä. Koskaan ei voi tietää, mutta toisinaan on vaan pakko uskoa siihen.
– Katariina