Yhdeksän kuukauden odotus päättyi tyhjään syliin ja loputtomaan ikävään. Miten selviytyä arjesta, kun uutta raskautta varjostaa pelko toisenkin lapsen menettämisestä.
Eilen vietettiin valmistujaisiani. Kaiken tämän jälkeen sain koulusta paperit ulos samassa ajassa kuin kaikki muutkin. Koko kevät oli taistelua itseäni vastaan. Ne monet itkut jotka tulivat työpaikan vessassa, niin monet aamut, kun teki mieli jäädä kotiin. Se kaikki palkittiin eilen. Kaiken kukkuraksi laskin todistuksen keskiarvoksi 2,7. (Arviointi 1-3).
Monia ihmetyttää ammattinimikkeeni; turvallisuusvalvoja. Meillä on valmiudet jos jonkinlaiseen hommaan, mutta niin kuin osa tietääkin, itse työskentelen vartijana Securitaksella. Jatkokoulutusmahdollisuuksiakin on paljon, tietty! Valmistujaisissa on tapana kysyä, että mitäs seuraavaksi? – No minulla on tulevalla viikolla kahdet ammattikorkean pääsykokeet. Sen enempää en niistä vielä kerro, mutta saas nähdä ollaanko sitä syksyllä opiskelemassa uutta vaiko töissä. Ei tässä onneksi ole mitään ”hätää”, vaikka ei opiskelemaan vielä pääsisikään. Töitä riittää siis edelleen.
Mutta takaisin nyt niihin valmistujaisiin. Vieraita meillä kävi noin 30. Alunperin en halunnut edes pitää mitään juhlia, mutta näin siinä sitten kävi. Meillä on tosi iso suku ja suurin osa heistä asuu hieman kauempana, eli mitenkään liian useasti ei heitä näe. Onneksi nykyteknologia mahdollistaa yhteydenpidon vaikka välimatkaa olisi enemmänkin.
Valmistujaisten lisäksi ei elämääni mitään uutta ja ihmeellistä kuulu. Muutamia kyselyitä on uudesta vauvasta tullut, mutta vielä toistaiseksi ei ainakaan uusi pikkuinen ole itsestään ilmoitellut. Jos joku olisi minulle osannut tammikuun alussa kertoa, etten odota uutta lasta vielä kesäkuuhun mennessä, olisin heittänyt pyyhkeen kehään samantein. Toiveissa olisi, että uusi pikkuinen ilmoittelisi itsestään vielä tämän vuoden puolella, mutta jos näin ei tule käymään, niin eihän sille mitään voi.
Vanhempien kanssa kippistelyä!
Muistakaa nauttia kesästä ( Jos se ilmojenkin puolesta vihdoin alkaisi) ja te joilla kesälomaa on, niin pitäkäähän hauskaa! Tämä tytsy menee huomenna töihin aivan samaan tapaan kuin ennenkin.
Vuosi sitten 18. toukokuuta olin aivan onneni kukkuloilla. ”Meille tulee vauva”. Tämä oli siis se päivä, kun sain vihdoin positiivisen tuloksen raskaustestiin. Aika jännä, että muistan sen, eikö? Kyseisen päivän muistaminen ehkä viestii sitä, kuinka toivottu Jooa oli. Siitä päivästä alkoi pelkääminen ja samalla vauvan odottaminen. Olin jossain vaiheessa jopa ihan varma, että taas se menee kesken. Mutta niin ei käynyt. En saanut keskenmenoa, mutta lapseni kuoli kohtuuni juuri ennen laskettua aikaa. Jo ensimmäisen keskenmenon saatuani tein itselleni lapsettomuusdiagnoosin, mutta hautasin sen diagnoosin kuitenkin kun vatsa alkoi olla jo iso ja vilkas poika potki melkein kylkiluut hajalle. Kerroin jopa hyvälle ystävälleni päivää ennen Jooan kuolemaa, että olin varma siitä, etten saisi ikinä lapsia. Olisiko sitä pitänyt sittenkään sanoa? – Ehkä ei.
Tänään tämä päivä on erilainen. Istun tietokoneen ääressä ja kirjoitan tätä itku silmässä. Muistelen samalla niitä ilon päiviä, kun Jooa kasvoi kohdussani. Lapseni kasvoi turvallisimmassa paikassa mitä on. Näin minulle ainakin aina kerrottiin. Mutta onko se sittenkään turvallisin, jos täysin terve vauva yhtäkkiä kuolee? – Ei minusta. Mietin myös omia valmistujaisiani jotka ovat muutaman viikon päästä. Miksi edes järjestän mitään juhlia? Pitäisikö minun juhlia valmistumistani ammattiin sen ansioista, että lapseni kuoli? Jos Jooa olisi hengissä, näitä valmistujaisia ei olisi, ainakaan vielä.
Ensimmäinen äitienpäivänikin oli ja meni. Meillä oli hoidossa aivan ihana Ossi-koira, joka piti ajatukset hieman muualla. Vietimme kuitenkin äitienpäivää käymällä syömässä ja haudalla. Ostin pojille äitienpäiväkukatkin. Sain toki myös itse kukkia ja kortin. Kortissa oli teksti ” Lämpimät onnittelu Äitienpäivänä! Rakkaudella Jooa ”. Minusta tuo Jooan mainitseminen kortissa oli aivan ihanasti ajateltu. Minä tosiaan olen Jooan äiti, vaikka hän ei konkreettisesti täällä olekaan.
Niin tuore leima, että punotus vielä näkyy. Parempaa kuvaa tulossa myöhemmin.
Nyt kun hypin asioista toisiin, kerron myös uudesta filosofisesta tekstistä, joka koristaa selkääni. ”Everything happens for a reason”. Halusin ottaa kyseisen tekstin, sillä se kuvaa hyvin omia ajatuksiani. Uskon, että kaikella on jokin tarkoitus, myös Jooan kuolemalla. Minulla ei ole vielä pienintäkään ajatusta siitä, että mikä se on. Mutta eivät asiat tapahdu ”huvikseen”. Kaikelle löytyy joku selitys. En itse ole henkilökohtaisesti uskovainen, mutta kuulun kyllä kirkkoon. Toiset etsivät syitä uskosta, mutta minä en. Tiedän, että Jooa ja muut luotamme lähteneet ovat jossain tuolla paremmassa paikassa. Joskus kun minun aikani tulee, tapaan siellä kaikki rakkaimpani. Haluan uskoa jälleennäkemiseen, sillä olen menettänyt läheisiä ihmisiä niin paljon, että tähän uskominen saa minut jaksamaan.
Positiivinen yllätys tänään haudalla käydessä. Joku muukin siis muistaa Jooan ja käy hänen haudallaan ❤ Niin kuin olen koko kevään surrut sitä, ettei kukaan käy tai muista. Nyt voin unohtaa sen murheen. Niin pieni asia, mutta minulle niin tärkeä Kiitos ❤
Kävimme eilen haudalla, niin kuin monena muunakin päivänä. Mutta kävellessäni hautaa kohti, huomasin kynttilän, jossa oli Jooan nimi. Aloin heti miettimään, että kuka ihme siellä on käynyt. Muutamien ystävieni kanssa olen käynyt haudalla, mutta en uskonut heidänkään vieneen sitä. Olen koko kevään surrut sitä, ettei kukaan käy tai muista Jooaa. Olen itse pitänyt todella tärkeänä haudalla käymistä ja pettynyt niin usein, kun kukaan muu ei. Kiitin Facebookin kautta yleisesti kyseistä henkilöä, joka on muistanut Jooaa. Tästä sen ehkä huomaa, kuinka tärkeää tämä minulle on. Yksi kynttilä ja minä mietin monen monta tuntia sitä henkilöä, joka on ollut näin ihana. Illalla huomasin viestin ehkä hieman yllättävältäkin henkilöltä. Kyseessä on siis serkkuni, mutta emme ole hetkeen olleet juurikaan yhteyksissä. Viestin teksti oli kutakuinkin tämmöinen: ”Moi! Huomasin facebookissa ja instagramissa kuvan Jooan haudalta. Mä kävin eilen siellä ja vein kynttilän. Halusin kirjottaa siihen kynttilään jotain mutten tienny mitä. Seisoin vaan kynttilä kädessä ja itkin. Mua harmittaa etten oo aiemmin käyny. Mä pyörin yli puoli tuntia siellä hautausmaalla ja kahdesti jouduin soittaan mummulle ennen kun löysin perille. Meinasin luovuttaakin mutta onneks en, onneks kävin. Haluaisin käydä toistekkin mikäli se teille sopii. Mä halusin vaan että tiedät tai tiedätte molemmat että te ja Jooa ootte mun ajatuksissa tosi usein. Aluks meinasin etten kerro että se olin minä joka siellä on käyny mut miks en kertois. Paljon haleja teille molemmille ja toivottavasti me nähtäis joskus. Kurjaa että tämmönen suru on saanu tajuamaan miten tärkeitä ja rakkaita sukulaiset on, olispa tajunnu jo joskus aiemmin.. Ootte mun ajatuksissa ”
Tämmöisiä pohdintoja tälläkertaa. Toivottavasti pian pääsisin kirjoittelemaan iloisemmista asioista. Vielä ei toinen vauva ole itsestään mitään ilmoitellut, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee.
Haluan kertoa vähän omia ajatuksiani siitä, kuka katsoo peilistä takaisin.
Vaikka tämänhetkinen elämäni on suurimmalta osin töissä käymistä sen äitiysloman sijaan, haluan liikkua mahdollisimman paljon. Olen ollut aina kauhean kriittinen itseäni kohtaan. Pienenä kun olin aina se muita isompi kaveri. Amikseen mennessäni huomasin kuinka hauskaa liikunta on. Olin aiemminkin liikkunut paljon, mutta kaikkiin lajeihin kuului aina kisaaminen. Minulta ei ole koskaan löytynyt yhtään kilpailuhenkeä, ei sitten yhtään! Miksi pitää ihmiset laittaa johonkin järjestykseen sitä mukaan mitä osaa? En ole sitä ikinä tajunnut. Aloin käymään yksin lenkillä ja salilla. Siinä ei tarvitse kisata kenenkään kanssa ja saa välillä olla ihan yksikseenkin. Pienen ajan jälkeen siitä tuli tapa joka jatkuu tietty edelleen.
Kun tulin raskaaksi, aloin pelkäämään sitä hirveää lihomista. Kun vauvamaha alkoi kasvaa, pelko ja itseinho vain kasvoi. Raskausmaha oli ihaninta, mitä ihmisellä voi olla ja nautin siitä todella paljon, mutta kun neuvolassa oli pakko käydä vaa’alla, niin inhosin itseäni aina enemmän ja enemmän. En osannut ajatella sitä, että vauva kasvaa ja siksi painoa tulee lisää, ajattelin vain lihoneeni (taas!). Koko raskausaikana kiloja minulle kertyi 15. Aivan normaali määrä siis, mutta minulle se oli aivan liikaa. Olin kaikkien mielestä hoikka odottaja, eikä minulle ollut tullut yhtään ylimääräisiä kiloja. Itsehän en tuota huuhaata uskonut.
Kun Jooa oli syntynyt, tunsin itseni epäonnistuneeksi. Osin myös siksi, etten pystynyt pitämään häntä hengissä kohdussani, mutta myös siksi, että vaaka näytti 69 kiloa kun synnytyksestä oli kulunut viikko. Minä tosiaan surin Jooan menetyksen lisäksi omaa kroppaani, miten olinkaan päästänyt itseni siihen kuntoon. Halusin heti alkaa käymään lenkillä ja liikkumaan aktiivisesti niin kuin ennenkin, mutta ei se ollut ihan niin yksinkertaista. Olin kuitenkin juuri synnyttänyt yli kolme kiloisen vauvan, siitä ei ihan kahdessa päivässä toivutakaan.
Pikkuhiljaa pystyn käymään pienillä lenkeillä ja harjoittamaan pientä lihaskuntoa. Muutaman kuukauden jälkeen vaaka näytti 62 kiloa ja ajattelin sen olevan ihan hyvä lukema. Mutta kun katsoin itseäni peilistä, itseinho palasi takaisin. Näytin aivan samalta kun sairaalasta päästyäni. Jatkoin kokoajan enemmän lenkkeilyä ja jumppaamista ja viimeisimmän vaa’alla käynnin jälkeen meinasin hyppiä riemusta. Vaaka näytti 58 kiloa ja peilistä katsoi hieman erinäköinen ihminen. Sellainen ihminen joka hymyilee pukiessaan vanhoja farkkuja jalkaan.
Nyt kun on kevät ja luonto heräilee talviunestaan, olen innostunut käymään lenkillä entistä enemmän. Elämä ehkä hieman hymyilee tännekin päin, vaikka koko alkuvuosi onkin ollut todella raskas.
Haluan myös näyttää miltä tämä ihminen näyttää nyt katsoessaan peiliin. Harmittelen sitä, miksen kuvannut aivan alusta saakka sitä muutosta, mutta onhan tässä edes jotain.
Kun peilistä katsoo tämän näköinen ihminen, pystyy hieman hymyilemään.
Paljon on vielä tekemistä, mutta paljon on myös jo tehty.
Kuvat ovat todella huonolaatuisia kännykän kameran ansioista..
Mukavaa kevättä kaikille! Muistakaa nauttia kauniista luonnosta ja tietty toisistanne!
