Aikaraja surulle
Katselen parveekkeelta auringonpaistetta ja haistelen raikasta ilmaa, pyörittelen päässäni taas asioita; ”Kevät? Onko nyt kevät? Hautasimme Jooan silloin kun maa oli valkoinen ja kinokset olivat suuret. Aika siis todellakin kuluu. Mikään ei pysähtynyt Jooan kuolemaan, ei edes aika. Onko siitä tosiaan aikaa jo melkein neljä kuukautta?” En tiedä syytä, miksi mieleni väläyttelee hetkittäin näitä pohdintoja. Ehkä elän pienessä sumussa kokoajan ja välillä se sumu hälvenee.
Onko tällä surulla jokin aikaraja? Tuleeko jossain vaiheessa vaan se hetki, kun en saa enää surra omaa lastani? En saanut keltään käyttöohjeita tähän, joten en ehkä osaa tehdä kaikkea niin kuin pitäisi. Minusta aikaa on mennyt vasta todella vähän, mutta muut tuntuvat ihmettelevän miksi vielä suren. ”Eihän se vauva edes ikinä elänyt” – Ai ei elänyt? Ei ehkä kohtuni ulkopuolella, mutta Jooalla oli elämä, lyhyt tosin, kohdussani. Hänen lyhyellä elämällään oli joku tarkoitus. EN vielä tiedä, että mikä, mutta uskon saavani tietää sen joku päivä. Ihmisten on kamalan vaikea ymmärtää, mitä oikein suren. Kellään muulla ei ollut kosketusta vauvaani, muuta kuin minulla. Voisin ihan hyvin vielä istua kotona itkemässä kaikki päivät, mutta minä suren eri tavalla. Suren käymällä töissä ja liikkumalla. Pyörittelen asioita päässäni ja välillä vuodatan kaiken ulos kyynelten avulla.
Kävimme tilaamassa Jooalle ja Mikalle hautakiven, sekin on nyt tehty. Jooan menehtyessä ajattelin, että talvella kuoleminen on ihan sieltä ja syvältä. Eihän silloin voi edes laittaa hautakiveä! Nyt ajattelen, että on vain hyvä kun aikaa on vähän kulunut. Hautakiven valitseminenkaan ei ole niin helppoa, vaihtoehtoja on miljoona ja kaikista voi tehdä variaatioita oman mielen mukaan.
Vaikka pohdin todella paljon Jooan kuolemaa ja näitä negatiivisia asioita, olen silti iloinen ja pääosin samanlainen kuin ennenkin; sosiaalinen ja nauravainen. Minussa on myös paljon sellaista mitä ei ollut ennen Jooaa, saati hänen kuolemaansa. Ehkä se muutos johtuu siitä, että olen äiti, äiti enkelipojalle. Kaikki eivät saa niin suurta tehtävää, kuin me lapsemme menettäneet. Meillä on oma suojelusenkeli, aina.
”Raskaita aikoi, sitkeitä traumoi, missä meikäläinen katkerasti kauhoi. Uppos pinnan alle, takas ylös henkee haukkoi ja nousi mietintä taukoi. Paljon solmuja ne aukoi ja mä ymmärsin teot kulkee kera seurauksin. Pahantekijäkin muuttua voi, katumus iskee ja sisin salamoi.” -Aurora
– Katariina –
Tiia
Huh 27, 2015 @ 15:52:41
Syvin osanottoni suuren surun johdosta.
Kirjoituksesi oli koskettava, suorastaan käsinkosketeltava.
Olet oikeassa siinä, että tapahtumilla on varmasti tarkoitus ja joskus voi viedä pitkänkin ajan ennen kuin tarkoituksen ymmärtää.
Sure rauhassa, kyllä suru ajan myötä helpottuu. Toisilla siihen voi mennä puoli vuotta, toisilla kolme vuotta. Älä kiirehdi mutta älä myöskään jää suruun vain siksi, että se on lohdullista ja turvallista. Ota pieniä askelia kerrallaan.
Mieti joskus sopivan tilaisuuden tullen, mitä Joaa haluaisi teidän tekevän. Varmasti hän haluaisi nähdä iloiset vanhemmat, nauravat ja rakastavat.
”Jumala antaa raskaimmat taistelunsa vahvimmille sotilailleen.”
Sydämentäydeltä halauksia koko perheelle <3
-Tiia
taru
Huh 28, 2015 @ 06:50:09
Osanottoni suureen suruunne <3 Itse enkelitytön -00 äitinä tiedän mitä käytte läpi ja kuinka suuri teidän suru on. Surulle ei ole aikarajaa <3 <3 Kukaan joka ei samaa ole kokenut, ei voi tietää sitä tunnemyrskyä mikä seuraa kun ensin odottaa lastaan, kantaa sitä kohdussaan ja seuraavassa hetkessä syli onkin tyhjä <3 Toivon koko sydämestäni Teille voimia jaksaa elämässä eteenpäin kaiken keskellä <3
Hyvä Vaimo
Tou 01, 2015 @ 17:29:18
Osaanottoni. Itse olen menettänyt kaksi pienokaista rv 10 ja sen sydämen sykkeen nähtyäni he olivat minulle jo omia lapsia. Voin vain kuvitella, kuinka suuri suru teillä on. Valitettavasti muut sen kokemattomat harvoin voivat. Voimia teille ja surra saa rauhassa. Itsellä on aina se pieni osa surua jossain siellä sydämessä. Tai ei oikeastaan suru enää vaan kaihoisa tunne pienistä, joita en saanut tavata.