Odotettu, toivottu vauva
Odotettu, toivottu vauva. Onnentäyteiset 9 kuukautta ja lopputuloksena ihka oma, tuoksuva vauva sylissä. Näin sitä luulisi ja toivoisikin asioiden olevan. Useimmiten kuitenkin raskausaika on sekä ihanaa – että pelottavaa, jännittävää ja ristiriitaista. Välillä tekisi mieli painaa pause-nappia ja peruuttaa koko vauva.
Alkuun jännityksellä seuratut siniset viivat raskaustestissä ja valtavat pettymykset kun niitä ei ilmesty. Kaupungilla kaikkien muiden jo raskaana olevien vauvamahat herättävät kateutta ja pelkoa – mitä jos en saa tuota kokea. Vihdoin toiveiden täyttyminen ja positiivinen raskaustestin tulos. Miltä tuntuu saada tietää olevansa raskaana, mitä tunteita kokee ja kenen kanssa kokemuksen jakaa – jokaisen odottavan vanhemman tarina on erilainen ja kuitenkin niissä on usein paljon samaa. Ilahtuminen ja riemu voivat vaihtua nopeasti jännitykseen ja huoleen raskauden jatkumisesta. Raskauden tuntuminen todelta voi viedä viikkoja. Raskaus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa näkyä ja tuntua. Ajan kokeminen hidastuu ja mieli käpertyy oman itsen sisäpuolelle. Ulkopuoliset asiat ja ihmiset menettävät mielenkiintoaan. Omalla sohvalla köllöttely, vatsan kasvamisen odottelu ja hitauden, joskus kömpelyyden olot valtaavat mielen. Sisällä kasvaa myös ihan oma salaisuus, jota ei vielä halua jakaa kenenkään kanssa. Varhaiset raskausviikot ovat yksityistä aikaa.
Ensimmäiset ultraäänikuvat ja vauvan sydämen sykkeen kuuleminen todentavat raskauden. Vatsassa elää ja kasvaa toinen ihminen. Oikeasti. Vauvasta tulee myös suvun ja perheen jäsen, kun asia jaetaan ulkopuolisille. Muut alkavat suhtautua eri tavalla odottavaan äitiin ja isään. Omien vanhempien tuki tuntuu tärkeältä. Samaan aikaan ahdistus ja huoli tulevasta voi voimistua noin 20 raskausviikon kohdalle. Millainen äiti tai isä minusta tulee? Osaanko hoitaa pientä vauvaa? Pysyykö vauva hengissä sisälläni? Tunteiden myllerrys kulkee käsi kädessä fyysisten olojen tilojen muuttumisen kanssa. Vauvamaha alkaa näkyä, pahoinvointi tuntua ja uni- ja syömisrytmit ja tarpeet muuttuvat. Naapurissa pianotunneilla pimputtava lapsi saa osakseen raivon tunteita kun työpäivän jälkeen tarvitsisi päiväunet.
Ensimmäiset liikkeet tuntuvat epätodellisilta. Perhosmainen kutkuttelu, hento tönäisy, aaltomainen värähtely alkaa vahvistaa uskoa, vauvani reagoi myös minuun! Kiinnostus alkaa viritä vauvaa kohtaan. Millainen vauva sieltä on tulossa? Pienistä merkeistä alkaa rakentua mielikuvat vauvan luonteenpiirteistä. Aktiivinen temmeltäjä vai rauhallinen haaveilija. Onkohan se tyttö vai poika – kumpaa minä toivon? Pelottaa, jos se onkin jompaakumpaa sukupuolta jota en haluaisi. Keneltä vauva saa ulkonäkönsä, kumman suvulta piirteitä? Oma kasvanut ja muuttunut keho tuntuu välillä ihanalta. Muiden huomio ja erityinen kiinnostus tekevät olon tärkeiksi. Väsyminen, jatkuva vessassa ramppaaminen ja lapsettomien kavereiden tapahtumista ulkopuolelle jääminen suututtavat. Mitä jos vauva onkin vain tississä kiinni roikkuva rääpäle, jota en jaksa hoitaa..
Kuitenkin alkaa kuumeinen valmistautuminen. Vaunukaupassa ahdistaa – ihan liian monta beessiä vaihtoehtoa tänä vuonna. Rintapumput, kantoreput, vauvansänky, auton turvaistuin – lista on välillä loputon. Tolkuton vertailu miten muut raskaana olevat kaverit puolisoineen tuntuvat itsevarmasti tietävän mitä haluavat. Kaikki neuvolatädistä omaan äitiiin ja työpaikan esimieheen tuputtavat neuvoja. (Muista: Ihmiset neuvovat raskaana olevilla sitä, mitä olisivat itse halunneet kuulla mutta kukaan ei sitä heille sanonut). Jossain kaiken keskellä alkaa kasvaa tila ihan omalle haaveilulle ja kuvittelulle: millainen äiti tai isä minä haluan olla juuri tälle vauvalle. Luottamus ja orastava tuttuuden tunne syntyy omaan vauvaan kun alkaa tunnistaa oman vauvan reaktioita puheeseen, laulamiseen tai vatsan silittelyyn. Hellyys ja huolenpito herkistävät itkuun asti.
Viimeinen koetus: synnytys. Tietoa saa paljon – ja aivan liian vähän. Toisaalta ihan kaikesta ei haluakaan saada tietää, synnytys pelottaa. Miten voisi saada sellaista heittäytymisen tilan ja luottavaisuuden kykyä omaan kehoon ja synnyttäjästä huolehtiviin kätilöihin, ettei kaikella tiedollisella valmistautumisella liikaa yritä kontrolloida kuitenkin aika ennakoimatonta ja yksilöllistä tapahtumaa. Ja niin luontevaa. Näin me ihmislaji jatkumme, sukupolvesta toiseen. Kohta raskausaika on tämän lapsen kohdalta peruuttamattomasti ohi. Viimeistään sen tajuaa kun tirauttaa itkut vauvan ollessa puolen vuoden ikäinen kaapista löytyneiden äitiyshaalareiden edessä. Oli niin ihanaa ja erityistä saada olla raskaana. Vieläkö..?