Ensimmäinen vuosi

Tasan vuosi sitten minusta tuli äiti, äiti pienelle reilu kolme kiloiselle ja vaaleatukkaiselle pojalle, Jooalle. Olimme päättäneet hänen nimensä jo raskausaikana, joten nimen antaminen ei ollut ollenkaan vaikeaa. Tänä päivänä vuosi sitten sain pidellä täydellistä poikaani ensimmäisen ja viimeisen kerran. Hänen täydelliset poskensa saivat paljon pusuja ja hän pääsi myös isänsä ja isovanhempiensa syleilyyn ja pusuteltavaksi. Hän oli niin täydellinen paketti, siinä suoraan edessäni ja käsin kosketeltavissa, etten halunnut päästää häntä sylistäni pois. Halusin viedä hänet kotiin, pukea ihania vaatteita ja käydä ulkoilemassa uusilla vaunuilla. Sitä päivää ei kuitenkaan koskaan tullut. En koskaan saanut viedä Jooaa kotiin. Hänelle hankitut tavarat olivat jo pakattuina varastossa, kun pääsin sairaalasta pois.

Vuodessa on tapahtunut paljon, todella paljon. Viimeiseen vuoteen on kuulunut paljon surua, vihaa, katkeruutta ja epätoivoa. Mutta myös pieniä valonpilkahduksia ja onnea. Tämänhetkinen elämämme valopilkku kasvaa vatsassani, Jooan pikkuveli. Tällä tulokkaalla on oma suojelusenkeli, joka suojelee häntä aina. 😘

Hyvää 1.v syntymäpäivää äidin ikuiselle pikkupojalle! 💙💞👣

Rakenneultra

Tänään koitti kauan pelätty rakenneultra. Ja siellä pieni 312g painava ja erittäin vilkas poika oli!

Ultra tehtiin Tampereella Terveystalossa ja kuvien laadusta kyllä huomaa, että kyseessä on yksityinen lääkäriasema. Saimme paljon paremmat kuvat mitä Jooasta ja voi että miten suloinen voi poika olla! Täällä ollaan niin onnesta sekaisin, että nyt vaan hymyilyttää. <3

Vaapukka

Vaapukka

Joulu saapuu jokaiselle

Niin se aika menee, enää 20 yötä jouluun. Jouluun, joka on Jooan ensimmäinen, jouluun jolloin minun piti lähettää sukulaisille joulukortit Jooan kuvalla, semmoisella ihanan jouluisella tonttupojan kuvalla. Noh, ei tullut semmoisia joulukortteja, toivottavasti ensivuonna tulisi, varustettuna Vaapukan kuvalla.

Nyt iskee joulustressi, stressi siitä, ettei ole muistanut ollenkaan stressata joulusta. Tänävuonna joulukuu tuli vähän liian nopeasti. Hyppäsi oikein silmille. En ollenkaan ajatellut, että joulua edes tulisi. Eihän aika ole liikkunut mihinkään tammikuun jälkeen. Ja kuukauden päästä Jooakin täyttää vuoden.. Mutta muuten tässä meneekin aika jouhevasti. Olen parin viikon aikana neulonut enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Parissa päivässä syntyy pipoja ja pikkuisia tumppuja. Masukin kasvaa nopeampaa kuin osaisi odottaa. Eipä tätä hirveästi enää piiloon saa. Vaapukka on myös hyvin vilkas vauva. Kokoajan käy pieni melske. Maanantaina on rakenneultra..siitä on tullut myös yksi paniikin aiheuttaja. Jooan aikana odotin kyseistä ultraa vain, koska halusin päästä ostamaan tietyn värisiä vaatteita. Nyt pelkään jotain mitälie diagnoosia ja tuomiota. Onneksi maanantaihin on vielä pari päivää..vielä on aikaa kehitellä niitä pahimpia ajatuksia.

Mutta ei kai sitä saisi manata ennen kuin siihen on aihetta?

– Katariina –

Ei se ollutkaan niin helppoa

Kun mieli järkkyy niin pahasti, ettei sille voi tehdä mitään. Niin mitä silloin täytyisi tehdä?

Mikään ei anna ennakkoaavistusta tästä kamalasta päivästä, ei edes harjoitussupistukset edellisenä päivänä. Aamu alkaa suht tavallisesti, mutta muuttuu yllättävän pian itkun täyttämäksi. Itkemisen syykin taitaa olla vaan väsymys ja stressi. Sitten se muuttuu vihaksi ja peloksi, ehkä myös vähän epätoivoiseksi. Oven toiselta puolelta kuuluu vauvan jokeltelua, ihmisten keskustelua ja naurua. Jotain sellaista, mitä en haluaisi kuulla. Haluaisin olla vain hiljaisuudessa. Haluaisin ottaa vähän aikalisää, kaikesta. Ehkä eniten niistä aina tukevista sukulaisista. Sukuhan on pahin, eikö? Koskaan kukaan ei ole laittanut minua puoli väkisin ensiapuun vain sen takia, etten lopeta itkemistä. No, tälläkertaa laittoi.

-Ei tästä tule yhtään mitään. Ei sitä vauvaa elävänä meille tule, ihan turhaan me niitä pieniä vaatteita hypistellään. En jaksa uskoa enää, että kaikki menisi hyvin. Mä oon ihan loppu.

Se päivä oli isänpäivä, Jooan isän ensimmäinen isänpäivä ja mitä minä teen? Vollotan yksin tyhjässä huoneessa ja häädän auttavat ihmiset läheltäni, mukaan lukien hänet. Itkusta ei tule loppua. En ole koskaan itkenyt niin paljon, kuin silloin..En koskaan.

Tänään on ollut vähän parempi päivä, ei yhtään kyyneliä, ei surullisia ajatuksia. Niin kuin ei eilenkään. Paniikkikäynti neuvolaan onnistuu tekstiviestillä ja psykologinen sairaanhoitaja ottaa vastaan kiireellisellä lähetteellä. Neuvolakäynnit tihennetään kahteen viikkoon, sen kuukauden sijasta ja psyk. sairaanhoitajalle menen ensiviikolla uudestaan.

Nyt pystyn ehkä hieman hengähtämään. Vauva kasvaa ja liikkuu aktiivisesti. Psykologiselta sairaanhoitajalta saan paljon hyviä ehdotuksia ja neuvoja siihen, miten jaksaisin kevääseen asti.

Ensimmäinen asia on laittaa koulunkäynti jäihin. Tänä vuonna on tapahtunut niin paljon asioita, että jostain on pakko karsia. Olen siitä aivan samaa mieltä. Seuraavaksi suunnitellaan viikonlopuille ohjelmaa, jotain semmoista mukavaa. Kuitenkin niin, etten joudu olemaan kotona yksin. Kolmas asia on ne sukulaiset. Se lähisuku. Meidän tai siis minun on tehtävä ”säännöt/rajat” siihen, mitä asioita pystyn suodattamaan ja mistä pystyn oikeasti keskustelemaan. Tälläkertaa mennään ihan juuri niin kuin minä sanon ja millainen kapasiteetti asioille päästäni löytyy. Kerrankin minun pitäisi olla se, joka päättää yksin nämä asiat. Kenenkään muun mielipide ei saa vaikuttaa siihen. Jos tämä todella onnistuu, voin olla lähes varma, että viikonlopun tapahtumat eivät enää toistu. Jos ei onnistu, sitten en enää tiedä mitä teen seuraavaksi.

Nyt mennään kuitenkin näillä ohjeilla ja yritetään vähän hengähtää ja olla stressaamatta.. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu ja ehkä Vaapukka syntyykin meille elävänä. Koskaan ei voi tietää, mutta toisinaan on vaan pakko uskoa siihen.

– Katariina

Uusi shokki

Menen kiireellisellä lähetteellä gynekologianpolille tarkastukseen, että kohtu on kunnossa ja kaikki raskausmateriaali poistunut oikealla tavalla. Lääkärin taitaa käydä vähän jopa sääliksi näin nuorta tyttöstä, joka on niin monta menetystä jo joutunut kokemaan. Siinä sitten jutellaan historiastani ja viikonlopun tapahtumista.

Kun vihdoin päästään tekemään tutkimusta, niin lääkäri ihmettelee miten voi kohtu edelleen olla niin korkealla. Itse ajattelen heti, että puolet raskausmateriaalista on vielä sisällä ja joudun kaavintaan, joka taas voi pitkittää uuden raskauden alkua. Mutta hänen aloittaessaan ultraamisen molempien katseet jähmettyvät ruudulle.

” No katsos nyt, mikä siellä on ” – Vauva? Onko se hengissä? Onko sillä joku hätä? Mistä se veri tuli?

Siellä se meidän Vaapukkavauva olla möllötti hyvin tyytyväisenä ja virkeänä. Mitään hätää ei vauvalla ollut, eikä hän sieltä ole poiskaan tulossa.

Voinko nyt kehoittaa lääkäreitä ultraamaan aina kun epäillään keskenmenoa? Ennen kuin vanhemmille kerrotaan, että lapsi on kuollut? Lääkärit sanoivat meille tämän olevan 99% varmuudella keskenmeno, ultraamatta. Jos näin olisi tehty, meiltä olisi säästynyt niin monet kyyneleet viikonlopun aikana. (eikä isäni olisi tarvinnut pakata uusia vaunujani taas pois).

Meille siis tuleekin huhtivauva!

– Katariina

Taasko meille kävi näin?

Ei tule vauvaa huhtikuussa, tiedä sitten tuleeko koskaan. Viikkoja kasassa 14 ja yöllä herään kamalaan verenvuotoon. Se meni sitten siinä, kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Tulee tehtyä päivystysreissu ja vielä toinenkin,  tosin ambulanssilla. Lääkärin mielestä tämä rankka taustani ottaa jo sielunpäälle. Ja niin se ehkä tosiaan ottaakin. Tällekään ei löydy mitään syytä. Näin vaan taas kävi. Näitä sattuu, tosin vaan meille. Tälläkertaa pääsemme lapsettomuuspolin asiakkaiksi, mutta ei sekään tässä tilanteessa lohduta. Ehkä joskus selviää mikä minussa on vikana tai sitten ei. Mutta tämä lapsenteko jää nyt kyllä minun osaltani tähän.

Nyt voin rehellisesti sanoa olevani pohjalla, siinä samassa pisteessä kuin tammikuussa..tai sittenkin vielä syvemmällä. Täältä ei nousta enää siinä uskossa, että kohta tulee elävä vauva, koska tosiaankaan sitä ei taida meille tulla.

– Katariina

Onnea on..

Onnea on ruudulla näkyvä syke, itsekseen pomppiva terve pikkuinen. Onnea on ilon kyyneleet, toivo paremmasta huomisesta. Onnea on ajatus Jooasta isoveljenä, suojelusenkelinä. 


En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni voisi
vaikuttaa elämääni niin paljon.
En koskaan tiennyt,
että voisin jotakuta rakastaa niin paljon.

Skannaus 2

Meidän pienen ”Vaapukan” pitäisi syntyä tähän maailmaan huhtikuussa <3

Surun pahin aika

Muutaman päivän päästä tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta Jooan kuolemasta. Nyt on lokakuu, puiden lehdet ovat kauniin oranssit ja aamuisin herätessä on pimeää. Kohta sataa ensilumi ja on joulu. Muutamissa kaupoissa soi jo joululaulut ja hyllyt täyttyvät joulukoristeista. Sitten vaihtuu vuosi ja tulee tammikuun 5. päivä. Silloin olen kävellyt koko ensimmäisen vuoden läpi, omilla jaloillani talsinut läpi ihan jokaisen päivän, hajoamatta. Silloin olen selvinnyt siitä pahimmasta vuodesta.

Nyt eletään kuitenkin vielä tätä pahinta vuotta. Tämä aina niin ihana syksy on muuttunut kamalaksi. Olen saanut taas seurakseni sen ihanan kamalan tuskan ja ne päivittäiset itkukohtaukset, jotka seurasivat minua alkukesään saakka, kunnes helpottivat. Sitten oli ”pakko saada vauva nyt heti”- ahdistus..mutta sitä ei ole enää.

Omaan niin hirveän ison vauva -ja raskausahdistuksen, ettei kukaan tunnu ymmärtävän sitä. En osaa onnitella uutisia kuullessani ja parhaani mukaan yritän näitä uutisia vältellä. Tämän takia olenkin saanut muutamia ”vihamiehiä” lähipiiriini. Olen itsekäs, olen niin itsekäs. – Näin ainakin muut sanovat minun olevan ja alan uskoa siihen itsekin. Muiden onni ei ole minulta pois, mutta en vain halua tietää kuinka ihanan onnellisia ihmiset ovat. Minä en ole onnellinen. Mutta onko sillä väliä, kun muut kerran ovat onnellisia?

Suren niin kamalasti sitä pientä poikaa, joka olisi nyt 8 kuukauden ja 26 päivän ikäinen. Hän saattaisi alkaa kohta konttaamaan ja ehkä jopa ottamaan ensiaskelia. Voisin pukea hänelle Muumi-kumisaappaat ja sadetakin, olisin oikeasti onnellinen. Olen miettinyt mitkä asiat voisivat korvata tämän pienen pojan, jonka niin aikaisin menetin. Olen jopa yrittänyt tehdä kaikenmaailman hömpänpömppä-juttuja korvatakseni tämän menetyksen. Mutta ei mikään, eikä kukaan voi koskaan täyttää sitä suurinta aukkoa sydämestäni. En ole koskaan enää kokonainen, en koskaan.

Elämässä tapahtuu kokoajan kaikenlaista, kaikkien elämässä tapahtuu. Joka päivä joku menettää lapsensa ja aloittaa tämän loputtoman suon tarpomisen. Jossain vaiheessa tulee toivo ja usko paremmasta huomisesta ja sitten pudotaan takaisin sinne pohjalle, ollaan taas lähtöruudussa, niinkuin minä olen nyt. Huomenna on ehkä hieman parempi päivä, ehkä ei. Suru helpottaa ja sen kanssa oppii elämään, mutta se vaatii tahdonvoimaa.

Elämässä tapahtuu myös positiivisia asioita. Meillä on tiedossa muutto toiseen kaupunkiin ja sitä kautta haluaisin päästä aloittamaan alusta. Ehkä se tosiaan auttaa tähän pahaan oloon ja tuskaan, näin haluan ainakin uskoa. Toisinaan on vain hyvä vaihtaa maisemaa ja koittaa hengähtää, ottaa aikalisää, sillä sitä tässä tarvitaan.

Kaksin aina kaunihimpi,kolmisin vieläkin parempi. Mutta mitäs sitten kun meitä on neljä?

– Katariina

Täällä taas

Hetki on taas vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Aikani on totaalisesti kulunut koulun ja töiden parissa. Teen edelleen ahkerasti töitä, mutta ne painottuvat lähinnä viikonloppuihin.

Ei ole kauaa, kun täällä pohdin kevään merkitystä ja sitä kuinka aika on kulunut aivan hirveän nopeasti. Eilen meidän pikkumies ”täytti” jo 8 kuukautta. Nyt voin haistella parvekkeelta syksyn tuoksua. Kohta tulee talvi. Kohta tulee kuluneeksi vuosi. Muutama kuukausi ja taas ollaan tammikuussa..siinä kuukaudessa, jonka nimesin kamalimmaksi kuukaudeksi ikinä. Kuukaudessa, jota en haluaisi kokea ollenkaan.

Tämä vuosi on ollut ehdottomasti kamalin ja raskain. Olen saanut kyllä myös nauraa ja olla iloinen, mutta olen joutunut niin monet itkutkin itkemään. Olen myös kasvanut tämän kahdeksan kuukauden aikana todella paljon. Minusta taisi tänävuonna kasvaa aikuinen, henkisesti.

Olen jutellut monien lapsensa menettäneiden kanssa näiden kuukausien aikana. Olen saanut paljon tukea ja olen vastaavasti myös itse tukenut mahdollisimman paljon muita. Haluni auttaa toisia on kasvanut huimasti. Lause, jota vihasin Jooan kuollessa oli; ”Nyt tuntuu pahalta, mutta kyllä te tästä selviätte”.  Kuka näin kehtaakaan sanoa! -Ajattelin silloin. Mutta nyt sanon samaa lausetta jokaiselle. Se lause on aivan totta. Minäkin selvisin siitä. Yli en päässyt enkä todennäköisesti edes koskaan pääse, mutta ei tarvitsekaan. Opin elämään asian kanssa, opin ymmärtämään, että esikoispoikani on kuollut. Nyt pidän asiaa jo lähes arkisena. Käyn viikottain haudalla juttelemassa Jooan ja Mikan kanssa. Juttelen heille myös siivotessani sekä silittäessäni vaatteita. Jooa on jokapäiväisessä elämässäni mukana vaikka ulkopuolisille se ei näkyisikään.

Juttelin eilen työkaverini kanssa. Hän ihmetteli, miten olen joutunut tämän vuoden aikana kokemaan niin monta menetystä ja vastoinkäymistä. Lopulta päädyimme siihen, että olen ollut entisessä elämässäni Hitler, Stalin tai joku heihin verrattavissa oleva henkilö. Aika hassua, että tälläisistäkin asioista voi heittää hieman huumoria.

11986942_909120715808624_1998661713218055997_n

Nyt taidan aloittaa sunnutaisen siivousurakkani. Viettäkää rauhallista sunnuntaita siis minunkin puolestani!

– Katariina –